Taas syödään!

Winkel 43:n omenapiirakka nautitaan tietysti kahvin ja oluen kera

Saimme viikonlopuksi vieraan Saksasta. Ohjelma piti sisällään hänen toiveestaan useita ruokailu- ja juomailuhetkiä, vintage-kauppojen ja ei-niin-vintage-kauppojen koluamista, tielaitoksenoranssin sadetakin ja sen ostamisesta koituneen suunnattoman riemun (ikävä kyllä ei ollut minun ostokseni), yhden väsyneen kanaaliajelun ja sään joka oli herkkä kuin Helsinki joulukuussa. Onneksi aurinko välillä paistoi ja kadut olivat kuivat. Bonuksena se, että ilan pimetessä ja katulamppujen syttyessä tämä kaupunki kuitenkin muuttuu kauniiksi vaikka taivaalta tulisi mitä.

Viikonlopun aikana tuli käytyä parissa uudessa ravintolassa. Amsterdamin kulinaarinen ekskursio aloitettiin kuitenkin tuosta kanaalin toiselta puolelta Winkel 43:sta. Tällä kertaa kaikki ottivat oman omenakakkuviipaleen, mikä ei välttämättä ollut pelkästään hyvä asia, etenkin kun matka jatkui vaatekauppoihin. Nooh, eipä tullut osteltua mitään, kun ähkyltään ei kyennyt mitään sovittamaan. Tästä meidän läheltä Haarlemmerstraatilta ja -dijkiltä löytyi muutama varsin mukava second hand/vintage-kauppa. Lisäksi tässä Prinsengrachtilla on yksi putiikki, jossa tehdään vanhojen mekkomallien kaavoilla uusia kolttuja.

Vieraamme on karibialaisen ruoan ystävä ja tästä inspiroituneena menimme torstai-iltana Planet Rose –ravintolaan. Se ei ollut kovin iso, mutta sitäkin kodikkaampi. Päivittäin vaihtuva menu löytyi ainostaan liitutaululta ja osa listan annoksista oli ilta yhdeksältä loppu. Alkuun valitsimme maniokkisipsejä avokadodipillä (cassavachips & avocado dip) ja pääruoaksi valikoituivat seuraavat annokset: Jerk chicken, Oxtail & dumplings ja Beef & butterbeans. Juomaksi olimme toivoneet saavamme Red Stripe -olutta, mutta sen ollessa tilapäisesti loppu tyydyimme Heinekeniin ja tamarind-mehuun. Kaikki edellä mainitut Heinekenia lukuun ottamatta olivat uusia tuttavuuksia. Ruoka oli todella herkullista, joten ei harmittanut yhtään, vaikka emme saaneet juuri sitä mitä olimme toivoneet. Hauskan lisän toi tamarind-mehu, joka oli varsin kummallisen makuista. Annokset olivat hieman liiankin runsaita, joten jälkiruokaa ei voitu edes harkita vaikka olisi tehnyt mieli. Jälkiruokalistalla olisi ollut mm. humalaisia mansikoita (Drunken strawberries) ja itsetehtyä kookosjäätelöä. Tänne mennään uudestaankin ja jälkkäriä täytyy silloin kyllä saada!

Planet Rose. Miten niin nälkä, kun kuvaakaan ei ehtinyt ottaa kun haarukka tuolla jo vilahtaa.

Perjantaina illallistimme vanhaan kirkkoon tehdyssä Bazar-ravintolassa, jossa tunnelma on ollut korviahuumaavan meluisa joka kerta. Monessa paikassa korkea mökä on ärsyttänyt; hollantilaiset todella tykkäävät huutamisesta, mutta Bazarissa se ei haittaa vaan kuuluu asiaan. Värivalot vilkkuvat, musiikki pauhaa ja ihmiset huutavat ja nauravat. Täällä todella unohtaa sen, missä kaupungissa sitä edes on, ja siitäpä syystä tästä on tullut lyhyessä ajassa lempiravintolani. Bazarissa on myös tähän astisista paikoista paras hinta-laatusuhde. Pääruoat ovat siinä 12 euron kieppeillä ja kahdelle hengelle suositeltu kasvisalkuruokalajitelma, Irfan's (10,90 e)  riittää mainosti neljälle ja sama pätee jälkiruokalajitelma Oasikseen (13 e). Pääruoat ovat myös todella runsaita, joten jälkiruoalle ei jää aina tilaa. Suosittelen kuitenkin tilaamaan sen Oasis-jälkiruokalajiltelman, vaikka olo olisi täysi. Ainahan voi tilata espresson tai rakin oloa helpottamaan.

Bazar

Lauantaina päädyimme ruokailemaan meksikolaiseen Jordaanissa sijaitsevaan Los Pilones -ravintolaan. Siellä oli sen verran pimeää, etten voi tarjoilla suttuisia kännykkäkuvia kyseisen mestan annoksista. Paikka oli aika pieni, joten onneksi olimme tajunneet tehdä pöytävarauksen etukäteen. Ruoka ei ollut mikään maata mullistava elämys, mutta varsin hauska kokemus kuitenkin. Ruokajuomana nautimme sitten ainostaan mansikkamargaritaa. Yritimme tilata kolme drinkkiä, mutta tarjoilija sai meidät taipumaan margaritakannuun. Sieltähän se sitten tuli, ainakin litran vetoinen kannu margaritaa, josta riitti noin kolme lasillista kullekin. Huhhei. Onneksi kannun oli sekoittanut varmaan joku suomalainen, tequilan maistoi vain juuri ja juuri. Parasta antia ruoan suhteen oli alkupalaksi tilatut guacamole ja tonnikaladippi. 

Sunnuntaina vieraamme halusi tehdä loput tuliaisostoksistaan ja menimme mm. olutkauppa De Bierkoningiin. Koko kauppaa pelkkää bisukkaa ja olutlaseja. Tai bisukka on kyllä todella halventava nimitys tämän kaupan tarjonnalle. Hyllymetreittäin olusia ympäri maailmaa ja tietysti sangen laaja hollantilaisen mallasjuoman valikoima. Itseäni kaupassa ilahdutti erityisesti satojen erilaisten olutlasien valikoima. Pidän kovasti siitä, että jokaiselle oluelle löytyy oma lasinsa, jotka ovat välillä siroja kuin viinilasit. 

Saisinko yhden oluen?

Kovin olivat sieviä

Sunnuntaina lounasruuasta vastasi Wagamama. Kuvassa vegenuudelikeitto, jonka maku vei melkein Singaporen food courtteihin asti. No okei, ei nyt ihan, mutta hyvää se oli, vaikka hieman ylihintaista. Kunnon nuudelikeitot ovat ruoka, jota en ole Suomesta koskaan löytänyt. Jos joku tietää mistä sellaisia saa niin vinkkejä otetaan vastaan.   

Wagamama

Varsin ruokaisa oli siis viikonlopun ohjelma. Ja helppoahan se täällä on kun tarjontaa on ties millä mitalla. Onneksi olemme onnistuneet löytämään ison tukun hyviä ravinteleita, sillä kyllä täällä niitä pahojakin on. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus tsekata yksi uusi indonesialainen mesta sekä kasvihuoneeseen rakennettu De Kas -ravintola. Ehkä seuraavaksi tavoitteeksi voisi ottaa lähikaupunkien ravintoloihin tutustumisen fillaroiden, aika pulskaksi menee tämä touhu muuten.

Ei pärise ei

Täyttä huijuutta

 Pitipä elää yli 30-vuotiaaksi ennen kuin kokeilin kofeiinitonta kahvia. En ole sitä koskaan ymmärtänyt, kahvia kun yleensä juon piristykseksi. Joskus villissä nuoruudessa saatoin juoda suodatinkahvia kuppikaupalla, mutta nykyisin juon yhden todella ison kupin pressopannukahvia aamulla ja se riittää hyvin. Välillä tosin pieni espresso hyvän illallisen päälle on enemmän kuin paikallaan. Lähikaupan kahvitarjonta tuli tutkittua hyvin tarkasti läpi, kun etsin paikallista pressopannuun soveltuvaa kahvia. Jopa niin hyvin, että kofeiiniton valikoima tuli huomattua. Aluksi ajatus kofeiinittomasta kahvista lähinnä huvitti, mutta kuinkas sitten kävikään, tulin muka keksineeksi varsin mainion syyn ostaa tätä huijauskahvia. Iltaisin ei kahvia uskalla juoda vaikka kuinka tekisi mieli. Ja illaksi lasketaan jo kello viisi. Että oiskos se kuitenkin hienoa, jos voisi nauttia kahvijuomaa ihan illallakin? Ja onhan toi pakettikin sen verran pieni, ettei siitä nyt kovin montaa pannullista edes tule. Tässä vaiheessa voidaan toki palata kohtaan jossa mainitsin etten tarvitse yleensä kuin sen aamukahvin, ihan vain siitä syystä ettei kahvia tee edes mieli. Mutta jos kerran maku on sama, niin miten se kofeiiniton muka edes lopulta eroaa tavallisesta? Kaikkea tällaista tuli mietittyä, niin kuin varmasti moni muukin on tehnyt ennen kuin kiikuttaa kotiinsa tuota astetta tervehenkisempä sumppia. Eipä sitten muuta kuin kahvinkeittoon. Vesa oli tosin se, joka keitti itselleen ensimmäiset kofeiinittomat sumpit. Niin ja vieläpä keskellä yötä. Kahvilta se kuulemma tuoksui ja maistuikin, mutta pärinä puuttui. Minä siihen, että mikä hiton pärinä, että eihän siitä kahvista nyt mitään pärinää edes tule. Ja eihän se normikahvikaan varsinaisesti edes piristä. Oudon olon siitä kyllä saa jos liian monta kuppia myöhään juo. Seuraavana päivänä sitten kofeiinitonta testaamaan. Ja vaikka olin ollut vakuuttunut siitä, ettei normi kahvi ”pärise”, ymmärsin jo ensimmäisen huikan kohdalla mitä Vesa oli tarkoittanut. Kofeiinittoman kahvin juominen ei tuntunut yhtään miltään. Eikä se tosiaan kyllä ihan tavalliselta kahvilta edes maistunut ja tuoksukin tuntui olevan hieman miedompi. Mutta se tunne tai siis sen puute. Jotenkin vasta kofeiinitonta kahvia juodessa tajusin, miltä oikean kahvin juominen tuntuu. Parasta oli kuitenkin se, että kofeiinitonta juodessa vasta alkaakin tehdä oikeaa kahvia mieli. Eli hyvä ostos oli. Ensin juon kupin kofeiinitonta kahvia. Tunnen oloni varsin huijatuksi ja keitän heti perään kupin tavallista kahvia. Tänään join kupillisen kofeiinitonta yhdessä vaniljan makuisen soijamaidon kanssa ja lopputulos maistui ihan Pauligin Frezza-vaniljalta. Eipä siinä Frezzassakaan oikein tunnu tuota kofeiinia olevan.

 

Näyttää kovasti kahvilta, mutta..

Muita ajankohtaisia kahviuutisia oli se, että hankimme viikonloppuna kahvimyllyn. Tähänkin syynä lähikaupan tarjonta. Sieltä siis löytyi kahvipapua yhden sun toisen merkkisenä ja vahvuisena. Saimme lisäksi ystäviltämme heidän vanhan kahvimyllyn. Innostuin heti ostamaan papuja. Ikävä kyllä lahjaksi saatu mylly olikin rikki ja koska pavut oli ehditty jo ostaa ja kahvia piti saada ei auttanut kuin suunnata kulku läheiseen elektroniikkakauppaan. Sieltähän se uusi mylly sitten löytyi. Punainen Moulinex. Aika söpö se kyllä on, jos kodinkone nyt voi söpö olla. Muutama harjoituskerta menee varmasti vielä ennen kuin täydellinen  jauhatus pressokahville löytyy. Parasta kahvimyllyn hankinnassa on ehdottomasti se, että kahvin paras puoli, tuoksu tulee huomattavasti voimakkaammin esillä papuja jauhaessa kuin valmista jauhetta annostellessa. Että hyvät kahvihetket vain kaikille!

No onneksi oli edes reilua

Ohoi, kissoja kannella!

Kävin helmikuun lopulla äitini kanssa kissalaiva De Poezenbootissa. Se on vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin toimiva kissatalo, tai tarkemmin ottaen laiva, joka sijaitsee Singelin varrella. Paikka on auki klo 13-15 kaikkina muina päivinä paitsi keskiviikkoisin ja sunnuntaisin, jolloin sen ovet ovat kokonaan kiinni. Vieraille halutaan tarjota mahdollisuus päästä tutustumaan laivaan ja rapsuttelemaan katteja, muttei liian usein, jotta otukset eivät rasitu. Koska kissalaiva on pieni ja voi ottaa kerralla vain yhteensä 30 kissaa hoteisiinsa, voisi ajatella, että onnekkaimmat kodittomat katit päätyvät tänne.  

Tässä aktiviteettikeskuksessa oli myös monta nukkumasoppea

Laiva on pieni, mutta hyvin siisti, ja vaikka paikalla oli parisenkymmentä kattia, oli sisäilma todella raikas. Ei siis haissut kissalle ollenkaan. Tästä sai kiittää vapaaehtoisten hyvää siivousjälkeä. Äitihän innokkaana kissaihmisenä lähestyi heti rohkeasti ensimmäistä karvakasaa, joka oli oven takana, ja *räps räps*, sieltä tuli kynttä ja lujaa. Jooh, kyllähän aikuisen pitäisi tietää, ettei vieraita kissoja noin vain silitellä, mutta ei sitä aina muista, kuinka arvaamattomia katit voivat olla.

Tämä valkomusta ponttooni nimeltään Koeienkat (Lehmäkissa) oli edellä mainitun hyökkäyksen takana

Meillä on ollut kotona yli kymmenen kissaa vuosien varrella ja raapijoita en muista siihen porukkaan lainkaan kuuluneen. Noh, kissalaivassa sellainen oli. Kun kiertelimme laivaa ympäri, huomasimme lukuisia käsin askarreltuja varoituslappuja kyseisestä otuksesta. Vaikka onnellinenkin kissa voi olla arvaamaton uusia tuttavuuksia kohtaan, oli tämän ylläolevan tarina se, että sitä on pahoinpidelty. Jälkikäteen luin laivan sivuilta, että valkomustan järkäleen nimi on Koeienkat, Lehmäkissa, johtuen kissan värityksestä. Se on yksi kissoista, jonka voi adoptoida rahoittamalla. Koeienkat on sen verran aggressiivinen ihmisiä kohtaan, ettei sitä voi antaa uuteen kotiin, mutta muiden kissojen kanssa se kuulemma tulee hyvin toimeen.

Nämä kaksi tuijottelivat toisiaan pitkän tovin, kunnes yhtäkkiä hyökkäsivät toisiaan kohti ja vaihtoivat paikkaa. Tuo, jonka naama näkyy, istuu ulkona. Laivassa oli monta luukkua, joista pääsi kannelle. Kansi oli verkotettu siten, etteivät katit päässeet hyppäämään kanaaliin.

Tämä taisi olla kaikista rohkein ja antoi jopa hieman rapsuttaa

Kirjava tynkäkorva, Houdini, sulatti sydämeni välittömästi

De Poezenbootissa käyminen ei maksa mitään, mutta rahaa voi lahjoittaa paikan päällä. Lahjoituksen voi tehdä myös nettisivujen kautta. Sivuilla oli myös erikseen mainittu, että he ottavat mielellään vastaan myös esimerkiksi vanhoja sanomalehtiä tai kissojen leluja. Toki kissalaivasta voi myös hankkia itselleen kissan. Tavallisen adoptoinnin lisäksi on mahdollista tukea tiettyä kissaa rahallisesti ilman, että kyseinen karvaturjake muuttaa luoksesi asumaan. Tätä vaihtoehtoa tarjotaan kissoille, jotka eivät piittaa ihmisistä tai suhtautuvat niihin aggressiivisesti tai pelokkaasti. Tuo kuvassa näkyvä Houdini oli yksi rahallisesti adoptoitavista kateista. Sivuilla sanottiin, että vaikka se saattaa vaikuttaa siltä, että se haluaisi rapsutuksia, näin ei kuitenkaan ole, vaan se pinkoo lähestyvää ihmistä karkuun tai tarttuu kynsillä kiinni.

Jos ylimääräisen rahan sijaan löytyy ylimääräistä aikaa voi alkaa myös vapaaehtoiseksi. De Poezenbootin sivuilla mainitaan, että he katsovat hyvin tarkasti kenet ottavat töihin ja painottavat sitä, että jobi pitää sisällään paljon muutakin kuin kissojen rapsuttelua, eli hiukkalaatikoiden tyhjennystä ja muuta siivoamista, ruokkimista jne.  

Yritti olla kuin minua ei olisi ollutkaan

Osa kissoista sai käyskennellä vapaasti, mutta muutamat oli suljettu isoihin häkkeihin. Häkissä taisi olla ainakin muutama sellainen, joka odotti uuteen kotiin pääsyä tai sellaisia, jotka oli juuri saapuneet laivaan.  Jokainen uusi kissa joutuu kahdeksi viikoksi karanteeniin riippumatta siitä, vaikuttaako se kipeältä vai ei.

Tairetta

Hieno paikka tuo De Poezenboot. Varmasti tulee käytyä useamminkin. Varsinaista tassuterapiaa sieltä ei juuri saanut - sen verran pelokkaita nämä kaverit olivat - mutta ei se haitannut. Kissojen touhujen seuraaminen on tarpeeksi viihdyttävää itsessään. Nyt täytyy vain tosissaan miettiä vapaaehtoiseksi ryhtymistä. Rakastan kissoja yli kaiken, mutta olen todella allerginen. Ehkä parin tunnin hengailu viikossa ei tee suurta haittaa. Tietysti täytyy ottaa selvää, minkälaista työpanosta vapaaehtoisilta odotetaan, mutta tärkeää työtä se ainakin on.

Fillarijee!

Terveisiä skitsofreenisen sään keitaasta, Amsterdamista. Aurinko lämmittää, mutta tuuli on hyinen. Pieni sievä lumisadekaan ei mieltä lannista, siitä kun harvemmin jää jäljelle mitään pientä kosteutta suurempaa. Mittari näyttää lähemmäs +10 mutta palelemaan pääsee takuuvarmasti. Sen verran kaunis tuo sää kuitenkin oli, että oli pakko vihdoin ja viimein päästä pyöräkaupoille. Voi sen nuoren hollantilaisen miesmyyjän onnen päivää, kun marssimme sisään Fietspiraat –liikkeeseen ja suorinta tietä BSP:n mummo- ja pappapyörien luokse ja ilmoitimme, että haluamme ostaa kaksi pyörää. Sieltä sitten  valikoitui viidessä minuutissa Santulle mummofiets ja Vesalle pappafiets ja ketjulukot molemmille. Ja oi sitä meidän onnea kun hiukset hulmuten ja varpaat jäässä fillaroimme takaisin kotiin. Molempien pyörät ovat tosiaan sitä tavallisista tavallisinta ja halvinta perusmallia. Mummis maksoi 229e ja pappis 289e. Päädyimme kahteen mustaan pyörään, jotta eivät hirveästi erotu tuolta katukuvasta. En tosin tiedä kelpaako pyörävarkaille parhaiten nuo tavalliset mustat vai jotkin erikoisemmat värit. Koska pyörät tosiaan ovat nyt mustia niin kuin 95% muista kaupungin pyöristä, piti niitä tuunata hienoilla Guitar Hero –tarroilla, jotta sen oman pyörän sitten löytää muiden seasta.  Ai että tuli rok. 

Jos tämä tarra ei tuo Vesan pyörään katu-uskottavuutta niin mikä sitten?!

Rok rok

Uudenkarheat fillarimme siinä kaulailevat somasti

Nyt on silmät takanakin

Bling, bling ja pois tieltä!

Vesa siinä asemoi kuuleja Guitar Hero -tarroja

Älä tuu ryttyileen mun fillarille, siinon pelottava pääkallo!

Sangen onnellisen näköinen pyöränomistaja

Päivän iloiset hetket alkoivat toki jo lounaalla Winkel 43:ssa. Otimme lounaaksi hernekeitot, halpaa (4,5e) ja terveellistä, mutta siinä vaiheessa kun kaikkiin muihin pöytiin kannettiin omenapiirakkaa ison kermavaahtokasan kera petti itsekuri. Jostain luin että tämä Winkeli 43:n omppupiirakka voittaisi maussa jopa Villa Zeezichtin piirakan,  joten odotukset olivat kovat. Ja niin mahdottomalta kuin se kuulostikin väite piti paikkaansa. Kermavaahtoa oli enemmän ja itse omenapiirakka oli juuri sopivan voista, mehevää, pehmeää ja makoisaa. Uusi paras omenapiirakka on löytynyt  ja sijaitsee kokonaiset parisataa metriä kotiovelta! Kuvatodistetta ei ole, koska sitä ei ehditty ottaa. Mums.

"Siitähän tuli ihan oikea tatuointi."

Äiti oli tosiaan kylässä viime viikonloppuna. Tälläkään kertaa tuliaisia ei oltu unohdettu. Mukana tuli pakollisen Jallun lisäksi vastailmestynyt Tammen julkaisema Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista –kirja sekä tämä kaunis tulppaanikimppu, joka kyllä otettiin matkaan vasta rautatieasemalta, mutta ihana se silti on. Halusin tuon kirjan heti kun näin siitä muutamia otteita. Naisen iholla esittelee eri-ikäisiä tatuoituja naisia. Kuvat ovat aivan upeita ja naisten tarinat kiinnostavia. Mukana on melkein päästä varpaisiin tatuoituja naisia sekä muutamia joilla on vain yksi tai kaksi kuvaa. Ikäjakauma naisilla on 16-63. 

Minulla on kolme/neljä kuvaa. Yksi on siis sellainen, jolla on peitetty aiempi kuva. Kaksi ensimmäistä hankin 18-vuotiaana. Oltiin Etelä-Pohjanmaalla ja kaverini poikaystävän kaverin luo oli tulossa kylään vanhempi tatuoijamies, jonka piti olla todella hyvä. Jotain palkintojakin oli kuulemma joskus voittanut. Operaatio tapahtui keittiössä ja nojasin johonkin keittiöjakkaraan. Tatuoija oli +60vuotias keuhkotautinen kaveri, joka köhi keuhkojaan pihalle kerran jos toisenkin ja poltti tietysti tupakkaa ketjussa. Tämä ei minua kuitenkaan säikäyttänyt. Halusin hakkauttaa lonkkaani pienen vänkyrän, joka oli leijonan horoskooppimerkin kuvio. Tatuoija halusi lisätä teokseen tulenlieskoja kuvastamaan leijonan elementtiä ja tuomaan kuvaan lisää tekstuuria. Ajattelin tuolloin, että kuvilla täytyy olla jokin todella läheinen tarkoitus, joten mentiin sitten horoskooppiaiheella. Syvällistä. Miehellä ei ollut hinnastoa vaan siinä sitten neuvoteltiin. Minulla taisi olla budjettina 300 markkaa ja sain sillä neuvoteltua vielä kaupanpäällisen. Selasin paikan päällä herran kansioita ja löysin sieltä leppäkertun. En edes enää muista miksi sen halusin, mutta herra Keuhkosyöpä lupasi sen minulle samaan hintaan. Lonkka on muuten harvinaisen kivulias kohta, eikä se nilkkakaan kovin miellyttävä ollut. Molemmat kuvat olivat kuitenkin niin pieniä ettei niihin mennyt kuin puolisen tuntia yhteensä. Silloin kun otin kuvat en ollut juurikaan nähnyt livenä hienoja tatuointeja ja olin todella ylpeä omistani.

Pari vuotta myöhemmin sama herra Keuhkosyöpä saapui taas kaupunkiin. Silloinen poikaystäväni oli menossa tatuoitavaksi ja sain sitten idean että minä haluan kolmannen kuvan. Valitsin leijonanpääkuvan kovassa kiireessä ja halusin sen lapaan. Taas sitä oltiin jonkun kotona kuvaa ottamassa. Tällä kertaa kuitenkin olohuoneessa keittiön sijaan. Ei mennyt kuin vuosi tai pari kun kyseinen kuva alkoi harmittaa ja tuntua rumalta. No omapa oli vika, kun hätiköidyn ratkaisun tein. Olin kuitenkin useamman vuoden opiskelijana/osa-aikatöissä eikä minulla ollut rahaa hankkia peittokuvaa. Kun sain vakituisen työpaikan vuoden 2010 lopulla päätin tehdä asialle vihdoin jotain ja marssin tatuoijalle. Tällä kertaa halusin varmistaa että saan kauniin kuvan.  Etsin paikkaa pitkään ja lopulta päädyin erääseen helsinkiläiseen lafkaan, jota piti kaksi miekkosta. He olivat nettisivuillaan mainostaneet, että paikalle voi lampsia keskustelemaan ex tempore ja minähän sen tein. Voi niitä hämmästyneitä katseita. Selitin asiani ja sitten katsottiin kuvaa. Vanhempi herroista tutki kuvaa ja mutisi jotain epämääräistä sen tummuudesta, kyseli vielä mitä olin ajatellut uudeksi kuvaksi. Kerroin haluavani siihen kauniin lootuksen kukan, johon hän totesi ettei onnistu ilman vanhan kuvan laserointia. Yritin tiedustella voisiko laseroinnin tehdä liikkeessä. Seurasi lisää epämääräistä mutinaa ja lopulta hän sanoi, että kyllähän heillä se laite on, mutta mielellään ei sitä käytä ja että monta kertaa täytyy poistaa ennen kuin uuden kuvan voi laittaa. Lopulta noin kymmentä minuuttia myöhemmin istuin takahuoneessa jakkaralla ja asettelin aurinkolaseja päähäni. Voi että se sattui! Suosittelen lämpimästi kaikkia tatuointia harkitsevia miettimään kunnolla minkälaisen kuvan haluavat sillä se poistaminen on huomattavasti tuskallisempaa kuin itse kuvan teko. Kävipä nimittäin niin, että jouduin käymään laseroitavana yhteensä kolme tuskallista kertaa. Sitä palaneen nahkan käryä ei muuten hetkessä unohda. Bonuksena tuli astetta pidempi suhde kyseisen tatuointimestan kanssa. Kertojen välillä piti odotella aina vähintään kahdeksan viikkoa. Viimeisen laseroinnin ja tatuoinnin välillä piti olla vielä hieman pidempi aika, jotta iho ehti kunnolla parantua.

Lopulta se onnellinen päivä koitti syyskuussa 2011 ja uutta kuvaa päästiin tekemään. En vienyt mukanani mitään mallia, joten kuva suunniteltiin paikan päällä kokonaan. Joka kerta kun olen käynyt tatuointiliikkeessä on siellä soinut raskas rokki tai metallimusiikki, joten toivoin näin käyvän nytkin. Kunnon räminä pitäisi tatuointineulan äänen taustalla. Mutta eipä mitä, tatuointitaiteilija halusi kuunnella Alicia Keys’siä ja Mariah Careyta sekä hieman vielä Celine Dionia. Kyllä. En kuitenkaan uskaltanut väittää vastaan. Tatuointiliike on nimittäin yksi niistä harvoista paikoista, joissa en halua ajautua tappeluun tai edes pieneen erimielisyyteen. Kolme hyvin tuskallista tuntia myöhemmin kuva oli valmis. Ja voi että se oli upea. ”Siitähän tuli ihan oikea tatuointi”, tokaisi kuvan tehnyt herrakin, minkä koin tarkoittavan että molemmat olimme kovin tyytyväisiä lopputulokseen.

Valitsin lootuksen, koska se on kaunis. Olin katsellut rumaa leijonatatskaa niin kauan, että sen päällä piti saada jotain upeaa. Merkityksiähän violetille lootukselle löytyy useita. Se voi tarkoittaa uutta alkua, positiivista ajattelua ja menestystä. Tähän nykytilanteeseen nuo asiat kyllä sopivatkin. Sen takia onkin hauskaa, että siinä vaiheessa kun hankin lootukseni ei minulla ollut hajuakaan siitä, että muuttaisin vain puoltatoista vuotta myöhemmin uuteen maahan, mikä on myös uusi alku. Tämä uusi tilanne ei kuitenkaan ole mitenkään helppo työnhakuineen ja muine asioineen joten positiivinen ajattelu on tärkeää. Ja jonkinlaista menestystähän sitä aina toivoo. Tässäpä tuli minun tatuointitarinani. Jatkoa seuraa varmasti, sillä olen miettinyt uuden kuvan aihetta jo pidemmän aikaa ja nyt olen ehkä löytänyt tatuointitaiteilijan jonka hyppysiin haluaisin joutua. Hän on Guen Douglas, aivan ihastuttavan tuntuinen nainen joka tekee mielettömän söpöjä eläinhahmoja, erityisesti kiinnitin huomiota kissa-aiheisiin. Hän vain näyttää olemaan sen verran hyvä työssään, että jonotus menee tuonne syksyyn vähintään. Noh, ainakin on aikaa laittaa rahaa säästöön ja onneksi minulla ei ole mikään kiire asian suhteen.

Tyhmästä päästä kärsii koko juurikasvu

Hei olen John Friedan Extra Light Beige Blond, vai pitäisikö sanoa KINUSKITOFFEE –hiusväri? Pitäisi ihmisen jo tässä vaiheessa tietää paremmin mitä beige tarkoittaa. Ajattelin vain että vaalea ja kuvassa olikin tosi kirkas vaalea (kyllä, tiedän ettei se väri ole koskaan sama kuin paketin kyljessä). Sopii mainiosti yhteen kylmän vaalean kanssa. Tsubbiduu. Olin ennen vannoutunut kotivärjääjä. (eli köyhä opiskelija). Vai pitäisikö sanoa varsinainen kotiparturi. Olen saksinut omaa tukkaa kerran jos toisenkin, välillä onnistunein tuloksin ja välillä homma on loppunut armottomaan kiroiluun tai itkuun. Otsatukan leikkuu onnistuu yleensä, suurempi murhe tulee siitä kun muistaa, ettei se otsis nyt aina niin hauska olekaan, ainakaan liian leveästi leikattu Spock-otsis ja kyllähän sen kasvattaminen kestää sitten aika pirun kauan ja onhan se tosi kätevä maassa jossa tuulee melkein koko ajan. Tämän vaalean polkan kanssa pitää tosin olla tosi varovainen,  kun otsista leikkailee, muuten sitä alkaa näyttämään kovin helposti Prinssi Rohkealta.

Ulkoistin hiuspalvelut kokonaan kampaajan käsittelyyn tuossa nelisen vuotta sitten. Syy oli se, että kerrankin löytyi niin upea kampaamo, että en enää halunnut söhertää itse värien ja saksien kanssa. Ensikohtaaminen uudessa kampaamossa alkoi kyllä niin, että olin halunnut kuukautta aiemmin mustasta polkkatukasta blondin ja käynyt jo yhden kerran toisella kampaajalla. Siellä väriä ei saatu tarpeeksi kerralla pois, joten päätin ryhtyä itse tuumasta toimeen. Olen pari kertaa tehnyt ihan onnistuneen värinpoiston ja siirtymisen blondiksi kotikonstein mutta tällä kertaa se ei vain onnistunut. Eli kun ensimmäistä kertaa istuin Snazzyn tuoliin oli tukassa kaikkia mahdollisia värejä vaaleasta keltaiseen, oranssiin ruskeaan ja mustaan. Lisäksi se oli ihan räjähtäneessä kunnossa. Kampaaja ei kuitenkaan alkanut syyttämään solvauksia vaan jatkoi vaalennusprosessia. Lopulta kun toivottu väri saavutettiin kävin ilolla aina värjäyttämässä juurikasvua siellä tasaisen epätasaisin väliajoin. Lupasin kampaajalle käsi Seiskan päällä, että en värjää tukkaani itse niin kauan kuin siellä käyn. Yhden epäonnistuneen omatoimisen hiustenlyhennyskerran jälkeen lupasin etten myöskään enää saksi hiuksiani itse. Siihen lupaukseen tarvittiin tosiaan ensin kotikampaamo ja Nalle Puh –hiustenleikkuukone, yksi hupsis ja paljon  paljon kiroilua. Pyhät kampaamolupaukset pitivät ja neljä iloista vuotta hyvännäköisen tukan kanssa menivät mukavasti.

Sitten muutimme Amsterdamiin. Olin jo etukäteen kuullut paljon kamalia asioita paikallisista kampaajista. Okei, pakkohan täällä on olla hyviäkin, mutta en ole sellaisista kuullut. Ystäväni joka on asunut täällä pari vuotta löysi juuri hyvän kampaajan mutta sellaisen joka ei värjää hiuksia.

Juurikasvu alkoi kuitenkin näyttämään karsealta tuossa jokin aika sitten, joten ei muuta kuin hiusväriä ostamaan. Tehtävä osoittautui odotettua vaikeammaksi sillä oikeaa väriä ei löytynyt. Hiuksissani on pieni tuhkan vivahde, mutta en ole onnistunut löytämään kyseisiä kylmään taittuvia värejä. Hollantilaisilla on usein ruskeat tai punertavat hiukset, joten huonostihan se kylmä vaalea silloin käy. Käteen tarttui lopulta John Friedan Extra Light Beige Blonde –väri. Näytti varsin neutraalilta. Tilasin kyllä äidiltäni Suomesta yhden toisen kylmään taittuvan värin. Emmin sitten näiden kahden välillä.

Lopulta päädyin tähän John Frieda –tuotteeseen. Ajattelin, että se voisi kenties snadisti vaalentaa maantienharmaata väriäni ja tuoda hieman värisävyä tuohon vaaleaan latvaan, jolloin kokonaisuus näyttäisi tasapainoisemmalta. Levitin värin tyveen 20 minuutiksi ja laitoin loput väristä latvoihin viimeiseksi 10 minuutiksi, jättäen kuitenkin kaikista kuivimman latvan ilman värikäsittelyä. Puoli tuntia myöhemmin huuhtelin värin ja laitoin vielä hopeashampoon 10 minuutiksi päähän. Lopputulos: juurikasvu toffee, latvat edelleen tuhkanvaaleat. Meni siis juuri niin kuin pitikin. Kyllä tuli ikävä tuttua kampaajaa.

Jaa, että missä kuvatodisteet? No ei ole. Että joudutte nyt vain uskomaan tämän tarinan todeksi ilman kuvia.

Kattoterassiprojekti

Kevät tulee Amsterdamiin kovaa vauhtia ja näin myös kattoterassi on alkanut kiinnostaa. Kun ystävämme kertoi tästä kämpästä ja sanoi että siellä on sitten noin 50 neliön terde, täytyi pari kertaa tarkentaa, että siis oikeasti, siis viiskyt neliöö ja tarkoititko että jaettu naapureiden kanssa, ai ihan meidän oma, siis oikeesti? Huijaatko? Sano nyt suoraan, että mikä juju tässä on? Ja sijainti on edelleen keskustassa kanaalin varrella? What? Uskoimme vasta kun näimme. Lisäksi meille kerrottiin, että entiset asukkaat olivat jättäneet mestoille grillin. Myöhemmin selvisi, että grillin lisäksi sieltä löytyy yhtä sun toista istutusruukkua, -laatikkoa, ja –purkkia. Nyt kun sää on lämmennyt eikä luntakaan ole enää hetkeen tullut alkoivat purkitkin kiinnostaa. Viimeinen sysäys oli rakas äitini, joka halusi ryhtyä tekoihin ja mennä Singelin kukkatorille. Sinne siis.

Tulppaaneja kaikissa väreissä ja muodoissa

Tässä silkkitulppaaneja, joita voimme sitten "istuttaa" jos oikeat epäonnistuvat

Rouva Viherpeukalo tutki paketit tarkasti

Seuraavassa hetkessä äiti oli istuttamassa yhden sun toisen väristä tulppaania laatikoihin.  Ajattelin, että josko sinne pari sipulia laitettais ja toivottais parasta, mutta lopulta sipuleita hurahti laatikoihin varmaan lähemmäs sata. Minä vain katsoin vierestä ja ihmettelin. En siis todellakaan ole mikään viherpeukalo, mutta kummasti aloin itsekin kukkasista innostua. Kuulin kaverilta, että edelliset asukkaat olivat varsinaisia urbaaneja viljelijöitä ja kasvattivat yhtä sun toista rehua noissa purkeissa. Puitteet ovat siis valmiina, nyt täytyy vain alkaa tutustumaan siihen, mitä me noiden tulppaanien lisäksi haluaisimme terassille haalia. Ehkä jotain yrttejä? Tomaatteja? En minä tiedä. Täytyy ottaa selvää. Vinkkejä otetaan myös vastaan.

Tähän tulis sit pinkkii tulppaanii

Ja viereen vähän violettii

Ja tottakai oranssia myös

Goottitulppaaneja tietysti myös

Saa nähdä mitä värejä tänne putkahtaa

Tämä innokas se oli laatikossa jo valmiiksi

Mikähän se tämä on?

Edellisten asukkaiden rehuja

Tämäkin edellisten istuttama

Niin sanoinko jo, että näitä on monta?

En tiedä kuka tämän patsaan on tänne tuonut, mutta se tuo mieleen Midnight in the Garden of Good and Evil -elokuvan