Lounas REM Eilandilla

Innostus taitaa aika hyvin näkyä kasvoilta

Kävimme tänään lounaalla varsin jännässä paikassa nimeltä REM Eiland. Tämä öljynporauslauttaa muistuttava rakennus oli alun perin piraattitelevisio- ja radiokanavan lähetysasema, joka perustettiin, koska 60-luvun alkupuolella Alankomaissa näkyi vain yksi televisiokanava, eikä hallitus hyväksynyt kaupallisia kanavaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi laajemman ohjelmiston esittämiselle jäi lähettää ohjelmia mereltä käsin.

REM Eilandia tosin edelsi Veronica-niminen radiokanava, joka lähetti ohjelmaa laivasta käsin.

Vesa siinä ihastelee upeaa rakennusta

Ensimmäisellä viikolla REM Eilandiin perustetulla TV North Sealla oli 650 000 katsojaa. Kanavan ohjelmistossa oli mm. seuraavat 60-luvun hittisarjat; Zorro, Invisible Man ja Pyhimys. Hallitus ei tosin innostunut kanavasta ja vasta elokuussa 1964 alkanut toiminta päättyi jo saman vuoden joulukuussa jolloin radio- ja tv-kanava otettiin pois linjoilta. 

Ravintolaan pääsee joko hissillä tai hyvin tuulisia portaita pitkin

REM tulee sanoista Reclame Exploitatie Maatschappij eli Mainonnan hyväksikäyttöbisnes. Radio- ja televisiotoiminnan jälkeen REM Eiland oli hallituksen käytössä ja siellä mitattiin meren korkeutta ja veden suolapitoisuutta.

REM Eiland tuotiin takaisin rantaan vuonna 2006 ja ravintolana se aukaistiin 2011. Se sijaitsee noin neljän kilometrin päässä Amsterdamin keskustasta. Päätimme jo tuossa alkuviikosta, että jos sää vain sallii niin menemme tänne lounaalle perjantaina ja kaunis ja lämmin päivähän tästä onneksi tuli.

Caesar-salaatti oli simppeli mutta hyvä

     

Lounaslistalla oli hyvän näköisiä merenherkkuja, mutta me päädyimme hampurilaisateriaan ja Caesar-salaattiin. Kumpikaan annos ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa, mutta oli hyvää. Vaikka täällä Amsterdamissa on tuo palvelu ravintoloissa ollut keskimäärin varsin hyvää niin täytyy kyllä mainita siitä, että täällä se oli todella ystävällistä. Ei kuitenkaan millään tavalla imelää tai muutoin päällekäyvää, vain ja ainoastaan mukavaa ja kohteliasta.

Aurinko helli lounasruokailijaa

 Tämä päivä oli varsin loistava valinta tälle kohteelle, sillä lounas tarjoiltiin kattoterassilla. Tunnelma oli varsin rauhallinen. Meidän lisäksi paikalla oli vain kymmenkunta ihmistä. Naapuripöydässä istunut hollantilaispariskunta ei vaikuttanut laisinkaan siltä, että olisi meidän höpinöitä kuunnellut, mutta päätyi silti sattumalta kysymään, mistä me olemme kotoisin. Kun vastasimme he olivat varsin iloissaan, sillä olivat kuulemma arvanneet oikein. He siis olivat kuunnelleet meitä pidemmän aikaa. Suomen kieli herättää kyllä usein kiinnostuksen ja monesti ihmiset ovat varmoja siitä, että me puhumme ruotsia, vaikka suomen ja ruotsin kieli kovin samanlaiselta kuulostakaan. Tämä pariskunta taas oli hyvin vakuuttunut siitä, että suomen ja venäjän kielessä on paljon yhteistä. Keskustelu päättyi siihen, että he toivottivat meille mukavaa visiittiä. Aika hyvän lomafiiiksen tuolla kyllä saikin.

Maisemat olivat hyvin merelliset

Sen lisäksi, että ravintola sijaitsee varsin persoonallisessa rakennuksessa ovat myös maisemat aivan huikeat. Olisi tehnyt mieli jäädä tänne loppupäiväksi vain tuijottelemaan laivoja. Aurinkorasva oli tosin unohtunut kotiin, joten viisainta oli lähteä ajoissa pois.

IJ'lla on usein kova trafiikki

Varasimme vielä lopuksi ravintolasta pöydän ensi viikon lopulle illallisaikaan, koska ajattelimme, että eräs tänne saapuva äiti haluaa varmasti päästä tutustumaan tähän paikkaan myös.  Innolla odotan sitä, miltä paikka ja maisema näyttää iltahämärässä.

Poistuimme ravintolasta portaita pitkin, mikä tuntui suurinpiirtein samalta kuin vuoristorata-ajelu. Sen verran kova oli tuuli. Selvisimme kuitenkin ehdin nahoin alas asti. Ravintolan alapuolella näytti olevan jonkinlainen toimistotila. Aikalailla täydellinen sijainti.

Paluumatkalla päädyimme vielä Westergasfabriek-alueelle ja siellä Espressofabriek-kahvilaan. Olimme varsin mallikkaita mainoksen orjia, sillä kahvilan ulkopuolella luki, että porkkanakakku on tehnyt paluun. Ota kupillinen jäälattea sen kanssa. Kuvasta näkee, mitä tuli tilattua. Mutta eivätpä he niitä turhaan mainostaneet. Oli nimittäin paras jäälatte mitä olen kuunaan juonut. Yhtä aikaa raikas ja täyteläinen. Barista tunsi asiansa ja jätti juoman sekoittamisen meille, sillä espresso kuulemma muuttuu kitkeräksi, jos sen sekoittaa suoraan jäihin. Porkkanakakku oli juuri niin mehevää kuin sen kuuluukin. Joku nerokas ihminen oli vielä keksinyt, että porkkanakakusta tulee entistä parempaa, kun sen väliin lisää ekstrakerroksen tuota kuorrutusta. 

Näiden eväiden jälkeen on mitä parahin tunnelma aloittaa viikonloppu!

Jäätelökesä 2013

 

 Huomasin viime viikolla sattumalta Prinsengrachtin varrelle erään talon alakertaan ilmestyneen jäätelökioskin. Sinä päivänä olin jo ehtinyt ostaa jätskiä kaupasta, mutta paikka jäi mieleen. Eilen sitten päätin, että paikkaan täytyy tutustua tarkemmin. IJscuypje on kiskan nimi ja se sijaitsee tarkalleen ottaen Prinsengracht 292:ssa. Valikoima oli todella laaja ja kaikki maut näyttivät herkullisilta. Jäätelöt oli eritelty kermajäätelöihin ja sorbetteihin. Valitsin omaan kuppiini pistaasia ja kookosta. Vesa otti banaania ja suklaata. Ja voi juku mitä jäätelöä. Kookos oli parasta kookosjädeä mitä olen koskaan maistanut, ja samaa täytyy varmaan sanoa myös pistaasista, sillä makuun oli saatu jopa se pistaasin paahdetun kuoren maku. Taisin pulittaa tästä kombosta hieman alta 3 euron, joten varsin kohtuuhintaista herkkua.

Hauskin oli kuitenkin se hetki, kun tajusimme, että IJscuypjen tilalla on talvella ollut Stamppotje-niminen takeaway. Stamppot on siis täällä kovin suosittu kotiruoka, joka tarkoittaa perunamuhennosta,  jossa keitettyjen ja kevyesti muussattujen perunoiden sekaan laitetaan vihanneksia esim sipulia, porkkanaa tai lehtikaalia. Stamppot tarjoillaan monesti makkaran tai jonkin muun lihan kanssa. Mikä mahtava konsepti. Perunamuhennosta talvella ja jäätelöä kesällä! Kukaan ei varmasti kaipaa kuumana kesäpäivänä stamppottia, eikä talvella jäätelöä, ainakaan siinä määrin että se olisi bisnesmielessä kannattavaa, joten yhdistämällä nämä kaksi herkkua riittää asiakkaita ympärin vuoden.

Suomessa tuollaisia kahden tuotteen ruokamestoja ei taida olla. Olisikohan se edes mahdollista? Kyllä siitä joku lupataho varmasti suivaantuisi. Olisihan se kansalaisillle hirveän sekavaa, että talvella vaikka karjalanpaistia ja kesällä jädeä. Että miten niin ei saa kesällä karjalanpaistia? Etenkin kun nuo kaksi tuotetta tehdään ihan eri lämpötiloissa. Tai voi olla, että hieman tässä liioittelen, mutta kun ottaa huomioon sen, miten hankalaa, vaikka Helsinkiin on ollut avata muita pieniä ravitsemusliikkeitä, etenkin sellaisia joissa on pyörät alla, en voi kuin epäillä että karjalanpaisti-jäätelökiskakin jonkinlaisiin ongelmiin joutuisi. 

Jäätelökesä 2013 on nyt kuitenkin virallisesti avattu ja uusi lempipaikka löytynyt. Haastavinta tässä varmasti tulee olemaan se, että kovasti tekisi mieli maistella niitä kaikkia pariakymmentä makua, ja kuitenkin samalla myös erityisesti tuota ihanaa kookosjäätelöä. Aavistan, että kesä on täynnä harvinaisen makeita pulmatilanteita.

Matkasuunnitelmia

Parin viikon kuluttua lähden käymään Suomessa. Tarkoituksena on olla ensin pari päivää pääkaupunkiseudulla, josta jatkan junalla Lapualle. Sieltä matka jatkuu autolla Ouluun, mistä lennän takaisin Helsinkiin ja lopulta takaisin Amsterdamiin. Tulen takaisin juuri ennen juhannusta, jonka jälkeen on vielä reilu viikko aikaa siihen, kun työt lopulta alkavat. Ihan hauskaa nähdä kavereita ja etenkin pikkusiskoa pitkästä aikaa. Niin ja kissoja. Ja saunaankin pääsee. Ja kampaajalle! Onhan tuossa Suomen reissussa reissaamista, mutta kuitenkin vain yksi pidempi juna- ja automatka.
 

Brugge. Kuva Vesan kahden vuoden takaiselta automatkalta

Vesa tosin ehdotti, että tekisimme automatkan heti sen jälkeen kun tulen takaisin. Joten saan lentää ensin Oulusta Helsinkiin ja parin tunnin vaihdon jälkeen Helsingistä Amsterdamiin ja vielä saman päivän aikana mahdollisesti Saksan puolelle. Vuokra-auto haetaan joka tapauksessa Schipolin kentältä, joten on kätevää jatkaa matkaa suoraan sieltä. Automatka on hauska idea, kun ottaa huomioon, etten kahta taksimatkaa lukuun ottamatta ole edes ollut henkilöauton kyydissä tänä vuonna laisinkaan. Eurooppa-automatkasta on ensimmäisen kerran ollut puhetta Vesan kanssa jo viisi vuotta sitten, joten eiköhän tässä ala olla jo aikakin. Vesa tosin on autoillut Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa, Belgiassa, Luxemburgissa ja Italiassa kahtena edellisenä kesänä.

Brugge. Kuva Vesan kahden vuoden takaiselta automatkalta

Automatkamme suuntautuu ensiksi Saksaan. Ensimmäinen kohde on Köln, josta voisimme jatkaa kaverimme luokse Karslruheen. Kovasti kiinnostaisi myös käydä Luxemburgissa ja Bruggessa, etenkin kun tuonne jälkimmäiseen on ollut tarkoitus mennä tässä siitä lähtien kun tänne muutettiin. Reiluun viikkoon mahtuu toki vain rajallinen määrä kohteita, joten ei pidä ahnehtia itseään näännyksiin. Tuossa Amsterdam-Köln-Karlsruhe-Luxemburg-Brugge-Amsterdam-reitissä oli tosin sellainen hauska seikka, että kaikki etäisyydet ovat 250 km-300 km väliltä ja yhteismatkaa koko turneelle tulee 1300 km, mikä ei kuulosta kovin pahalta 10 päivän matkalle.

Normandia. Kuva Vesan kahden vuoden takaiselta automatkalta

Kun matkasuunnitelma saadaan lyötyä lukkoon voi seuraavaksi laittaa matkanjärjestäjän hatun päähän ja ryhtyä buukkaushommiin. Villa Santtu Travels palveluksessani!

Luxemburg. Kuva Vesan kahden vuoden takaiselta automatkalta

Vierivä keittiö ei sammaloidu

Sisäänkäynnin edessä oli luonnollisesti autoja

Parin viikon takainen Pariisin-reissu päättyi lauantaina, mutta viikonlopun hauskuudet eivät vielä siihen loppuneetkaan, sillä lähdimme heti kotiin palattua ruokafestivaali Rollende Keukensiin, joka järjestettiin Westergasfabriekin alueella 9.-12.5. Rullaavat keittiöt on siis ruokafestivaali, jossa murkinansa voi ostaa autoista, perävaunuista, pakettiautoista, kuorma-autojen lavoilta, asuntovaunuista... Ruoan valmistus tapahtui avotulella,  nuotiolla, padassa, savustuspöntöissä, valurautapannuissa, kiviuunissa ja ties missä. Tarjonta ruokapuolella oli todella laaja ja käsitti kaiken mahdollisen churrojen ja ostereiden väliltä.
 

Paikalla oli myös live-musiikkia. Lavoja oli useita ja osa esiintyjistä selvisi varsin hyvin ilman varsinaista lavaa. Baaria pitäneet nuoret kundit esimerkiksi beatboxasivat baarin tiskillä juomasekoitusten teon välissä. Suosikkini oli kuitenkin traktorin kyydissä LP-levyjä soittanut vanhempi herrasmies-DJ, tai toiset vanhemmat setäset, jotka soittelivat akustista kitaraa nuotiolla lasten tanssiessa ympärillä. Paikalla oli paljon laittautuneita parikymppisiä, mutta tämä ei todellakaan ollut pelkästään nuorisotapahtuma, vaan ikäskaala oli hyvin laaja ihan vauvasta vaariin. Vaikka sää oli kylmä oli tunnelma varsin lämminhenkinen ja symppis. Kaikenlaiset ja ikäiset ihmiset siellä sulassa sovussa nauttivat tarjonnasta.

Tässä ainoa ottamani annoskuva, jossa siis japanilaisia pannukakkuja (poffertjes)

Parasta Rollende Keukensissa kuitenkin oli ruoka, sillä se oli todella hyvää ja kohtuuhintaista eli siinä 5 euron kieppeillä. Annokset olivat aika pieniä, mikä mahdollisti mahdollisimman monen muonan maistelun. Me ostimme aina yhdestä kojusta yhden annoksen ja jaoimme sen. Söimme ainakin tacoja, churroja, ylikypsää possua, rapeaa ankkaa vesimelonin kanssa, grillikylkeä, couscosia, souvlakia, taivaallisen hyvää kasvis-gyrosta pitalla, japanilaisia pannukakkusia, hollantilaisia pannukakkusia, pizzaa ja varmasti vielä jotain minkä jo unohdin. Kaikki annokset näyttivät ja maistuivat hyviltä. Pidin erityisesti siitä, että ruoka oli hyvin valmistettua, mutta ei kuitenkaan mitään turhaa hienostelua, vaikka listalta todellakin löytyi myös hummeria ja ostereita.

 Tässä tehdään ruokaa koko perheen voimin. Takana näkyy kokonainen possu vartaassa.

Ainoa huono puoli oli sää. Oli ihan pirun kylmä, satoi vettä ja tuuli todella voimakkaasti. Todella moni oli pukeutunut lämpimästi, eikä edes vesisade tuntunut festarikävijöitä haittaavan. Me palelevat suomalaiset kyllä häivyimme parissa tunnissa. Mutta palasimme sunnuntaina runsaamman vaatetuksen kera. Ihmettelin jossain vaiheessa sitä, miksi täällä Hollannissa myydää joka paikassa todella paksuja talvitakkeja, ja vielä enemmän sitä miksi ihmiset niitä pitävät, kun täällä kuitenkin on kovia pakkasia harvoin, mutta tässä kevään aikana olen ymmärtänyt asian laidan. Hollantilaiset haluavat olla ulkona ja jotta siellä ulkona voi istuskella terdellä tai festareilla tarvitaan tarpeeksi lämpimät vaatteet.
 

Bar Moustachen Mr Moustache, olettaisin.

Tässä oli tyyliä; traktori, partasetä ja älppärit

 Lauantaina tämä partasetä soitteli lungia jatsia ja sunnuntai-iltana samasta paikasta löytyi nuorempi jamppa, joka oli saanut kunnon bileet pystyyn traktorin ympärille.

Astetta hienompi kaljateltta

Rollende Keukensista tuli välittömästi suosikkitapahtuma, johon menemme varmasti myös ensi vuonna. Hyvää ruokaa ja juomaa todella uniikissa miljöössä, täydellinen yhtälö. Mahtavaa oli se, että vaikka kaikki ruokapisteet olivat omannäköisiään tuli niistä yhdessä täydellinen Carnivale-tunnelma. Mahtavaa oli myös katsoa kuinka sopuisasti eri ihmisryhmät tulivat tuolla toimeen. Ja kaikki meni oikein hyvin ilman hysteeristä järjestyksenvalvojapartiointia, mihin Suomessa on tottunut. Olihan siellä niitäkin, mutta he keskittyivät liikenteenohjaamiseen sisäänkäynnin luona. Eikä täällä tosiaan olekaan samanlaisia rajoitteita. Eli ruokien ja juomien kanssa sai vapaasti kulkea alueella, eikä kukaan puuttunut festarikansan omien juomien nauttimiseenkaan millään lailla.
 

 Tämä klapikoppi tuo mieleen Twin Peaksin Log Ladyn.

Alue näytti parhaat puolensa illan hämärryttyä ja fiilis todellakin oli yhtä taianomainen kuin Carnivàle-sarjassa. Näpit olivat ikävä kyllä illalla jo sen verran kohmeessa, etten kyennyt enää ikuistamaan näitä hetkiä. Tämä hieman harmitti, sillä rakastan tuollaista vanhan ajan karnevaalitunnelmaa todella paljon.

Keväinen ja rokkaava Pariisi

Kävimme Vesan kanssa testaamassa keväisen Pariisin. Pääsyy reissuun oli tosiaan Yeah Yeah Yeahsin konsertti, jonka päälle otimme vielä parin päivän kaupunkiloman. Reissu alkoi keskiviikkoaamuna Amsterdamin rautatieaseamalta, josta Thalys-juna vei meidät määränpäähän Gare du Nordin -asemalle reilussa kolmessa tunnissa. Junamatka maksoi noin sata euroa, mitä pitäisi hyvinkin kohtuuhintaisena. Me tosin ostimme nuo liput jo helmikuussa, eli mitä myöhemmin liput ostaa sitä kalliimmaksi ne tulevat. Junailu on toki vielä rutkasti helpompaa kuin lentäminen. Kyytiin voi vain hypätä, eikä tarvitse jonottaa laukkuhihnalle tai turvatarkastukseen. Passejakaan ei kukaan kysynyt missään vaiheessa. Ne olivat toki mukana, sillä periaatteessa niistä olisi joku voinut olla kiinnostunut. Thalys suhautti Gare du Nordin asemalle, josta kävelimme kymmenessä minuutissa majapaikkaamme 9Hoteliin, joka valikoitui kaverin suosituksesta. Sijainti olikin todella hyvä, huone oli pieni mutta siisti, ympäristö rauhallinen ja aamiainen maukas sisältäen mm. croissanteja, patonkia, hyvää juustoa ja espressoa tai lattea vastajauhetuista pavuista. Suoraan sanottuna en löydä mitään kritisoitavaa kyseisestä majapaikasta.

Purimme laukut ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Keskiviikon illallispaikaksi valikoitui Breakfast in America -niminen hampurilaisbaari. Tiedän, Pariisi ja ranskalainen keittiö ja me valitsimme hampparit. Aika monessa kivassa paikassa tuntui olevan kaksi kattausta ja ravintola kiinni siinä välissä, joista jälkimmäinen alkoi klo 19. Keikkapaikalla taasen piti olla jo viimeistään kasin pintaan. Toisaalta, matkalla kohti tätä mestaa ohitimme aika monta aukiolevaa kivan näköistä ravintelia. Kyseinen hampurilaisbaari oli kuitenkin varsin mainio. Pihvi oli murea, pekaanipähkinäpiirakka makea ja Dr Pepper superkylmää. Safkan jälkeen kävelimme vielä kaupungilla ennen keikkapaikalle menoa. 

Keikka alkoi siinä puoliysin aikoihin. Ensin lavalla astui lämppäri Bosnian Rainbows, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja vasta jälkikäteen huomasin että siinähän oli lavalla The Mars Voltan Omar Rodríguez-López ja Deantoni Parks. Solisti Teri Gender Bender veteli lavaa ympäri kuin riivattu.  Levyä en ostaisi, mutta livenä toimi paremmin kuin hyvin ja yleisö oli jo tässä vaiheessa iltaa ihan fiiliksissä. Illan pääesiintyjä kuitenkin räjäytti katsomon mahtavan show'llaan. Suurin osa biisitoiveistakin toteutui 90 minuuttisessa kokonaisuudessa. On se Karen O vaan upea. Melkein tekisi mieli ostaa lippu myös bändin Amsterdamin keikalle. Konsertissa ei ollut mitään ylimääräisiä kommervinkkejä, pelkkää menevää rokkia ja sopiva setti, johon oli valittu biisejä kaikilta levyiltä.

Keikkapäivän jälkeen torstaina aloitimme kaupunkiin tutustumisen. Ensimmäisenä steppailimme hotellilta Notre Damelle, josta tämä pulukuvakin on. Siellä olikin astetta ilkeämpiä pulusia, sillä yksi niistä päätti sontia Vesan upouudelle paidalle. Tästä koettelemuksesta onneksi kuitenkin selvittiin.

Notre Damella kävi aikamoinen kuhina. Emme edes harkinneet sisätiloihin jonottamista vaan meille riitti mainiosti rakennuksen tarkastelu ulkopuolelta. Jono oli useita satoja metrejä pitkä ja ihmiset siinä sen verran leipääntyneen näköisiä, että varmasti olisi vierähtänyt pitempikin tovi ja meidän tarkoitus oli nähdä mahdollisimman monta paikkaa torstain aikana. Ainoa mikä jäi harmittamaan oli se, että maanpinnalta eivät gargoylet näkyneet kovin hyvin eikä meikäläisen kameralla niitä hirveesti zuumailtu.

Turvallisuusasiat oli hoidettu Pariisissa näin. En tiedä oliko tämä ihan normaali käytäntö, mutta tuli lähinnä mieleen, että kaikkien paikallaolijoiden turvallisuus oli todella vaarassa. Näitä kavereita ei tosin näkynyt muualla kuin Notre Damessa. Kyllähän noilla aseilla olisi tarpeen tullen pistetty vaikka koko katedraalin edusta matalaksi.

Kellot soivat, mutta kyttyräselkäistä soittajaa ei tuonne alas asti näkynyt.Vaikuttava rakennus kaikin puolin. Yksityiskohtien määrä oli kyllä päätähuimaava. Kiersimme Notre Damen ympäri ja jatkoimme matkaa.
 

Notre Damelta kävelimme ensin lounaalle ja sitten Musée d'Orsaylle, joka olikin ainoa museo, jossa kävimme sisällä asti. Rakennus oli aivan kertakaikkisen upea ja niin oli siellä nähty näyttelykin:
"L'ange du bizarre. Le romantisme noir de Goya à Max Ernst". Tällaiselle kauhuelokuvafriikille aivan täydellinen näyttely. Varsinaiselle museokokoelmalle ei tosin jäänyt enää mustan romantiikan jälkeen energiaa.

Musée d'Orsaylta päätimme jatkaa vielä Eiffel-tornille asti, olihan sinne enää 2,5 km matkaa tässä vaiheessa. Matkanvarrella spottasin muun muassa tämän juuri naimisiinmenneen pariskunnan. Tuo puku oli todella kaunis.

Siinä se nyt on ja olihan tuo komea. Ja turisteja piisasi.  Tätäkin tosin ihailimme ainoastaan maantasosta. Mietittiin tässä vaiheessa, että jos oltaisiin tultu tänne vaikka bussilla, eikä kävelty siinä vaiheessa jo kilometrikaupalla, olisi voinut olla hauskaa kävellä tuonne ne portaat, mutta jalat olivat niin muusia ettei ajatus portaiden noususta tuntunut mitenkään mahdolliselta. Onhan tuonne tietysti myös hissi, mutta jono oli varmaan yhtä pitkä kuin tuo torni. Seli, seli ja matka jatkuu.

Tässä vielä toisenlainen Eiffel-torni, joka maassa makaili. Eiffelin jälkeen päätimme hypätä metroon ja mennä takaisin Notre Damen kulmille ja etsiä ravintolaa Latinalaiskorttelien suunnalta. Nälkä oli jo aika melkoinen ja päädyimme lopulta turistiravintolaan, jonka ruoka oli ihan menettelevää, mutta ei mikään kulinaarinen riemuvoitto. En edes muista paikan nimeä. Yleensä yritämme etsiä etukäteen kiinnostavia ravintoloita, mutta päätimme jättää torstain iltasuunnitelmat avoimiksi, jotta voisimme tutkia kaupunkia juuri sen verran miltä tuntuu. Ja kyllähän me ehdimmekin nähdän yhden päivän aikana yhtä sun toista.

Ravintolan jälkeen halusimme vielä kierrellä hieman lisää ja ottaa kuvia öisestä Pariisista ja se olikin loistava idea sillä kaupunki oli entistä kauniimpi. Siellä me könysimme sillalla vierekkäin, jotta saimme kameran tukevasti sillan kaiteelle ja valotusajan säädettyä tarpeeksi pitkäksi. Muutama otos onnistuikin varsin hyvin. 


Tämä ylläoleva kuva taitaa olla suosikkini kaikista ottamistani kuvista. Autosta näkyy vain ajovalot ja Eiffel-tornin valo kajastaa kivasti taustalla. Sillankaidetta voisi toki näkyvä vähän vähemmän tuossa oikealla, mutta eipä tuo nyt haittaa.
 

Perjantaina päätimme kävellä hieman vähemmän ja suuntasimme hotellilta Montmartelle ja Sacré Cœurin basilikalle. Nousu ei onneksi ollut kovin rankka, mutta sää oli jopa edellistä päivää pilvisempi ja välillä tuli myös vettä. Tästä huolimatta turisteja oli täälläkin ihan riittämiin. Kävimme myös sisällä kirkossa. Jumalanpalvelus oli menossa paraikaa, mutta se ei häirinnyt osaa turisteista, jotka siellä räpsivät innoistaan kuvia salamavalon kera. 

Tässä parivuotiaan taidonnäytettä siitä, ettei tuo nousu ole juttu eikä mikään.

Seuraava kohde olikin sitten Amélie-elokuvasta tuttu kahvila-ravintola Café de 2 Moulins. Kyllä, me todellakin teimme kaikki mahdolliset turistiasiat mitä kuvitella saattaa. Onneksi elokuvan ilmestymisestä on kulunut aikaa jo jokin tovi, ja kahvilassa oli suhteellisen rauhallista. Söimme täällä lounasta ja  ruoka oli oikein hyvää. Täällä saimme osaksemme koko reissun parasta asiakaspalvelua nuorelta naistarjoilijalta. Hänellä ei kuitenkaan ollut musta polkkatukka.

Päivällä katu oli niin tukossa, ettei kuvia saanut otettua, joten palasimme sitten illalla kuvanottoa varten. Kuten näkyy tämä on otettu ilman tukea, joten tunnelma on hieman tärähtänyt. Tämä kuva on otettu sen jälkeen, kun olimme käyneet illallistamassa varsin mainiossa La Balançoire -ravintolassa, jonne olimme tehneet jo etukäteen pöytävarauksen. Emme tosin suosittele Jackie Chan -pihviä, jonka Vesa valitsi. Muilta osin ruoka oli loistavaa. Tällainen annoskateudesta kärsivä ihminen arvosti alkupala- ja jälkiruokalajitelmaa todella paljon.

Kävelimme vielä Moulin Rougen ohi ottamaan turistikuvia. Tässä välissä tuli vielä käytyä varsin hauskassa pikku kuppilassa Chez Camillessa, Montmartella sekin. Mojitot olivat maukkaita ja baarihenkilökunnan tekemiset vähintäänkin kiinnostavia. Baarissa oli iso nyrkkeilysäkki, jota baarimikot päättivät alkaa kunnostamaan kesken iltaa. Meidän käsityksen mukaan he survoivat ison kasan löytötavaravaatteita säkin sisään.

Moulin Rougen vieressä oli tällainen tuuliritilä, jossa turistit ottivat toisistaan kuvia. Luonnollisesti suurin osa oli naisia hameissansa yrittämässä tavoittaa jotain Marilynmäistä, mutta löytyi sieltä myös tämä miekkonen. Tyylinäyte tässä ei ole kovin Marilyn, mutta tyttöystävä tuossa näyttää varsin tyytyväiseltä miehensä poseeraukseen.

Näihin tunnelmiin loppuu tämä raportti, jonka loppukommenttina voi todeta, että vaikka tämä oli meille molemmille ensimmäinen reissu Pariisiin ei se varmasti ollut viimeinen. Ensi kerralla voi kaupungista yrittää vaikka löytää jotain muutakin kuin ne kaikki ilmeisimmät turistikohteet. 

Tömps, sanoi kivi kun sydämeltä vierähti!

Muutimme tänne reilut neljä kuukautta sitten, tammikuun 9. päivä. Silloin ajattelin, että jokin työ varmasti osuu kohdalle viimeistään huhtikuussa, sillä eihän kukaan jaksa olla työttömänä yhtään pidempään ja pakkohan sitä nyt on edes jotain löytyä. Niin se aika kuitenkin hurahti eikä mitään löytynyt. Paikallisten työnhakusivustojen selaamisen lisäksi lähettelin avoimia hakemuksia kulttuurialan organisaatioihin. Suurimmasta osasta ei kuulunut mitään. Jos jostain kuului, oli vastaus aina ei tai sitten se ystävällisempi ei, eli ei tällä hetkellä, mutta palaamme asiaan, jos jotain löytyy. Kulttuurialan töitä tässä kaupungissa kyllä on, mutta jokainen näistä organisaatioista etsi henkilöä, joka puhuu hollantia. Lopulta tuttu vinkkasi avoimesta paikasta, joka ei tosin ollut varsinaisesti kulttuurialaa, mutta muutoin kuulosti oikein sopivalta. Bonuksena oli vielä se, että toimisto sijaitsisi keskustassa. Tämä vinkki tuli parhaaseen mahdolliseen aikaan huhtikuun alkupuolella, jolloin olin vaipumassa hyvin toivottomiin fiiliksiin. Olin onnistunut löytämään vain yhden kiinnostavan avoimen työpaikan ja siitäkin juuri saanut kieltävän vastauksen.

Eipä siinä sitten muuta kuin tutun vinkkaamaa työpaikkaa hakemaan. Viikkoa myöhemmin paikasta ei ollut kuulunut mitään, joten soitin sinne ja kävi ilmi, ettei koko hakemus ollut edes saapunut. Selvisi, että saamani suora osoite olikin ollut virheellinen. Seuraava hakemus onneksi meni perille ja sain kutsun haastatteluun. Haastattelu jännitti aika paljon etukäteen, mutta meni lopulta hyvin. Tunnelma oli suht rento ja haastattelija halusi minun kertovan aiemmata työhistoriastani mahdollisimman paljon. Yritin muun muassa selittää, mitä eroa on Espoo Cinéllä ja April Jazzeilla. Haastattelun lopuksi toinen osapuoli oli varmasti edelleen sekaisin siitä, mitä olen missäkin tehnyt, mutta oli kuitenkin varsin vakuuttunut projektinhallinta- ja sponsorointiosaamisestani. Puolitoista viikkoa myöhemmin tuli kutsu ns. toiseen vaiheeseen. Menin toimistolle useaksi tunniksi tutustumaan muihin työntekijöihin ja tekemään testejä. Minulle esiteltiin toimiston tietokoneohjelmia ja muita järjestelmiä varsin yksityiskohtaisesti ja tein siinä ohessa kasan tehtäviä. Vasta tässä vaiheessa todella tajusin, että vaikka työkavereiden kesken puhuisin pääasiassa englantia, tulisi varsinaisena työkielenä olemaan suomi. Testipäivästä jäi hyvä fiilis ja haastattelija lupasi ottaa yhteyttä viimeistään kahden päivän kuluessa. Siitä sitten lähdin kotiin jännittämään ja voi sitä jännityksen määrää. En pystynyt keskittymään mihinkään. Tarkoitus oli tehdä blogipostaus Pariisin matkasta ja Rollende Keukens –tapahtumasta, mutta en kyennyt. Tiedossa ei ollut mitään muuta työpaikkaa, joten paineet olivat todella kovat. Rahat ovat tässä vaiheessa myös aika lailla finito, joten en voinut kuin pyöriä ympyrää ja toivoa parasta. Joogaan onneksi menin kiltisti ja siellä sainkin hieman rentouduttua. Kahden päivän kuluttua tuli työpaikasta sähköposti, jossa ilmoitettiin lyhyesti, että joutuisin odottamaan vastausta vielä yhden ekstrapäivän. Tässä vaiheessa meinasi pää poksahtaa. Jupisen itsekseni, että tässä meillä on varsinainen stressinhallintanainen. Mutta kyse ei ollut vain työpaikasta vaan työpaikasta, joka mahdollistaa tavallisen arjen aloittamisen tässä maassa. Kaikenlaiset "Kauanko olette Hollannissa?" tiedustelut tuntuvat täysin merkityksettömiltä siinä vaiheessa, kun toisen osapuolen työtilanne on vain yksi iso mysteeri. Ilman töitä olen taloudellisessa mielessä vain rasite henkisestä puolesta puhumattakaan. On varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät koe työttömyysjaksoja hankaliksi, mutta minulle se ei sovi. 

Lopulta koitti se seuraava päivä, jolloin vastauksia oli luvattu antaa. Menin aamulla joogaan ja olin varma, että sen jälkeen olisi joko puhelin soinut tai sähköpostia tullut, mutta ei. Vielä oli edessä erittäin hiillostavat kuusi tuntia, joiden aikana puhelimen toimivuus ja sähköpostilaatikon asetukset tuli tarkistettua moneen kertaan. Sitten neljän jälkeen iltapäivällä kuului maaginen ”blim” ja sähköpostissa se odotti. Otsikosta ei voinut erehtyä, mutta totta kai täytyi avata liite ja lukea se alusta loppuun. Kyllä, minulle todellakin tarjottiin työtä. Sähköpostinvaihdon jälkeen varmistui vielä aloitusajaksi heinäkuun alku. Eli tässä sitä nyt ollaan, vielä puolitoista kuukautta työtä vailla, mutta aivan niin käsittämättömän eri fiiliksissä kuin kuluneet pari kuukautta. Hihulihei, toimistotyö kuinka olen sinua kaivannut!

Vaikka olisin mielellään aloittanut vaikka nyt heti maanantaina on vuodessa paljon huonompiakin ajankohtia viettää tämä viimeinen työttömyysjakso kuin toukokuun puolivälistä heinäkuun alkuun. Ehdin käydä Suomessakin ennen töiden alkua.
   
Kun aloitin tämän blogin meni äitini mainostamaan tätä kavereilleen ”maahanmuuttajanaisen arkea Hollannissa” –lauseella. Silloin pahastuin, koska tiesin että ensimmäiset pari kuukautta eivät varmasti kovin paljon arkea tule muistuttamaan. Tai arkeahan tämä nyt on ollut, mutta sellaista väliarkea. Heinäkuussa se arki sitten alkaa, mutta hieman erilaisena kuitenkin kuin Suomessa, sillä olenhan edelleen Amsterdamissa, ja tulen tekemään nelipäiväistä viikkoa. Tottakai se tarkoittaa pienempiä tuloja, mutta olen kuitenkin aika innoissani siitä. Neljä päivää töitä ja kolme lomaa, joka viikko.

Laitetaas tähän loppuun vielä jotain ihan muuta, eli tv-sarjavinkki. Kaverini on jo muutaman vuoden puhunut Parks and Recreation –sarjasta ja vasta tuossa parisen viikkoa sitten tutustuin että mikäs juttu se tämä onkaan ja hah, koukutus tuli jo ensimmäisestä jaksosta. Ihana, pöljä, hauska ja herttainen sarja. Parks and Recreation on nyt 30 Rockin kanssa ehdoton suosikki tällaisista 20 minuuttisista komediapläjäyksistä. Leslie Knopesta tuli myös ehdoton naishahmosuosikkini Liz Lemonin jälkeen. Sitten on Ron Swanson. Tuo ihana viiksimies ei ihan yllä Jack Donaghyn tasolle, mutta pirun lähelle kuitenkin.
  

Yeah Yeah Yeahs, se on Pariisiin notta moro!

Olen tottunut siihen, että kiireessä aika menee kovin äkkiä, mutta tämä kevät on osoittanut, että aika menee ihan yhtä nopeasti vaikkei tekisi juuri mitään. Tai siis muuta kuin tutustuu uuteen kotikaupunkiinsa ja käy parilla leffafestarilla, sillä siinä se on hyvin pitkälti ollut, minun tekemiseni tammikuun ja huhtikuun välillä. Toisaalta, en usko, että tämä alkuvuosi työttömänä olisi ollut ihan yhtä nopealta tuntuva jos olisin viettänyt sen Tapiolassa. No joka tapauksessa on ihan käsittämätöntä että nyt on jo toukokuu. 

Ja onpa tämäkin kuu jo niin pitkällä, että huomenna koittaa kauan odotettu Yeah Yeah Yeahsin keikka, ja samalla retkemme Pariisiin. Konsertti on ainoa etukäteen suunniteltu ohjelmanumero koko reissulle. Tai on meillä yksi ravintolavaraus tehtynä. Huomasin vasta varauksen tekemisen jälkeen, että siinähän on sopivasti vielä puolivuotishääpäivä. Julistankin täten Pariisin matkamme romanttiseksi puolivuotishääpäivämatkaksi.

Ai että odotan tuota huomista keikkaa. Onhan tässä jo viitisen vuotta odoteltu kyseisen bändin näkemistä livenä. Karen O on vaan niin mahtava eikä bändiltä taida löytyä yhtään huonoa biisiäkään. Loistavia sen sijaan löytyy ainakin parisenkymmentä. Viime aikoina on toki pitänyt kuunnella uusinta Mosquito-levyä, mutta kaikkia aiempien levyjen biisit otetaan myös ilolla vastaan. Ihokarvat nousevat jo valmiiksi pystyyn, kun kuvittelen vaikka Sacrilegen kuulemista livenä tai Mapsin tai Cheated Heartsin tai Soft Shockin tai...

Siinä, että ensimmäistä kertaa matkustaa uuteen kaupunkiin on aina se hyvä puoli, että mitä tahansa näetkin et ole koskaan nähnyt sitä aiemmin. Tai no Pariisin osalta on aika moni asia nähty kuvista tai elävistä sellaisista. Joten paljon uusia asioita on ainakin luvassa. Pientä suunnittelua täytyy toki tehdä ja kaupungin kartta ladata puhelimeen, jotta osaamme ainakin rautatieaseamalta hotellille näin ensi alkuun. Huominen menee keikan kanssa, mutta torstai ja perjantai ovat sitten täysin vapaalle haahuilulle pyhitettyjä päiviä. Toivottavasti päädymme kivoihin paikkoihin.

Asia mitä en edelleenkään kunnolla sisäistä on se, että juna vie meidät täältä Pariisiin reilussa kolmessa tunnissa. Ei typeriä turvatarkastusjonoja tai puhelimen sulkemisia vaan hops vaan ja junaan. Matkapahoinvointilääke lähtee kyllä mukaan, koska kaveri vinkkasi, että 400km tuntivauhtia etenevä Thalys keinuu ajoittain etovasti.

Odotan kyllä innolla sitä millaisen fiiliksen saan irti Pariisista. En ole koskaan oikein kokenut tarvetta päästä sinne. Tarve syntyi vasta Yeah Yeah Yeahsista ja siitä että luulimme aluksi, ettei bändi esiinny täällä Amsterdamissa ollenkaan. Pidän kyllä Euroopassa matkustamisesta, ja olen ihastunut moneen Pariisia käsittelevään leffaan, mutta siitä huolimatta itse kaupungin kokeminen ei ole tuntunut tarpeelliselta. Joten anna tulla Pariisi, näytä parhaat puolesi!

Se viimeinen Queens Day

Päivän releet. Aiempina vuosina en ole juurikaan hankkinut mitään Queen Day -asusteita, mutta tänä vuonna oli pakko. Mikä olisi voinut olla parempi syy pukea päällensä kaikki mahdolliset oranssit hörsylät kuin se, että päivää juhlitaan uudessa kotikaupungissa tai se, että tämä on viimeinen kuningattaren päivä? Kuvasta puuttuu superhieno I <3 Bea -paita. Niin ja tuo oranssi kukkajuttu hävisi Queens Dayn aattona siinä vaiheessa kun tungin läpi sankan ihmismassan päästäkseni takaisin kotiin.

Aloitimme juhlinnan brunssilla. Varsin kansainvälinen brunssi se olikin, meitä kun oli täällä Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Espanjasta, Italiasta ja Hollannista. Kaikki toivat mukanaan ruokaa tai juomaa. Ja paljon toivatkin. Tarjonta oli jopa sen verran runsas, että jätin tekemäni banoffeen jääkaappiin. Saimme sen tosin tuhottua hieman pienemmällä poppoolla illalla.

Vietimme melkein koko päivän täällä meidän asunnossa. Se ei tosin vähentänyt juhlatunnelmaa, olivathan bileet ihan tuossa ikkunan alla. Siinä vaiheessa kun piti lopulta lähteä ulos alkoi jopa hieman jännnittää, sillä olin jo ehtinyt tottua liiankin hyvin ruuhkattomaan asuntoomme, jossa kukaan ei tullut tönimään. 

Naapuritalon asukkaat olivat olleet varsin taiteellisella tuulella ja rakentaneet ovensa eteen näin hienon kuningas(?)-patsaan. En voinut kuin ihailla, hieman hämmentyneenä kylläkin.

Kotikirpputorit ovat hyvin olennainen osa Queens Day -juhlintaa. Kuvassa se ei näy, mutta näillä ihanilla rouvilla on aivan varmasti viinipullokin jossain tuolla. Ei siitä kotikirppiksen pitämisestä kannata ottaa liikaa stressiä, aikaa jää aina myös juoruilulle.

 Emme lopulta kävelleet kovin kauas, mutta päädyimme varsin mainioon kohtaan, Brouwersgrachtilla, josta pystyi tutkailemaan ohiajavia partyboatseja. Näimme jopa kuninkaan.

Tämä vene taisi olla pienimmästä päästä, mutta bileet ne oli sielläkin, vaikka aika rauhalliset. Välillä meininki oli veneissä sellaista, ettei sitä oikein voinut edes katsoa. Emme kuitenkaan tänäkään vuonna nähneet yhtään uppoavaa venettä tai edes isompia kolareita.

 Aika oranssimaisen äijämäinen meinkin oli tällä paatilla. Harmillista ettei tähän saa ääniraitaa mukaan, sillä käytönnössä jokaisella laivalla soi omat teknojumputukset.

Ai niin. Ihan kaikilla paateilla ei soinutkaan tekno vaan ohi lipui muun muassa tämä vene, jossa oli ihan live-esiintyjä. Mies veti jotai hollantilaista iskelmää ja tunteella. Aivan parasta.

Olikohan tällä botskilla kaljasponssina Grolsch? Huomatkaa nainen jolle kyseinen bisse ei sitten maistunutkaan vaan hän lorottelee juomat kanaaliin.

Kun palasimme takaisin oli ihmismassa vain lisääntynyt. Sen lisäksi kotiovemme eteen oli ilmestynyt tuollainen Bier 2e -kyltti, onneksi se ei kuitenkaan ohjannut ihmisiä ostamaan bisukoitaan meidän jääkaapista.

Tänä vuonna lämpötila ei hellinyt Amsterdamilaisia kuten kahtena aiempana Queens Dayna, mutta onneksi aurinko paistoi ja tunnelma oli varsin leppoisa. Ainakin siihen asti kunnes huomasimme, että naapurimme opiskelijakommuunin asukkaat olivat päättäneet järjestää varsinaiset jatkot kaikkien virallisten kemujen päälle. He ehtivät luukuttaa musaa suurin piirtein kahteentoista asti, kunnes poliisi tuli ja lopetti kemut. Tämä tosin tapahtui varsin rauhalliseen malliin. Poliisit kävivät asunnossa sisällä ja tulivat sitten odottamaan ulos, että juhlivat lähtevät kotiin.