Jee, makuaisti tuli kuin tulikin takaisin tiistaina ja eikun syömään! Edellisestä ravintolakäynnistä oli kulunut suurin piirtein pari viikkoa, mikä tässä kaupungissa tuntuu jo ikuisuudelta. Suuntasimme tiistai-iltana De Pizzabakkersiin, joka lupailee sivuillaan pizzaa ja proseccoa. Se on ketju, ravintoloita kun on neljä yhteensä; kolme Amsterdamissa ja yksi Haarlemissa. Me menimme Haarlemmerdijkin ravintolaan, joka on lähellä The Movies elokuvateatteria. Paikka oli todella pieni, mutta lopulta, noin puolentunnin odottamisen jälkeen pääsimme istumaan. Odottelimme pöytää ihan kassan ja ulko-oven välissä, mutta eihän siinä hätää ollut, kun kenelläkään meistä ei onneksi ollut mikään supernälkä ja tarjoilija ystävällisesti tarjoili meille juomista jo tässä vaiheessa ja vastaili kyselyihimme vapautuvien pöytien tilanteesta. Jonottelu meni oikeastaan yllättävän helposti, sillä yleensä en ole se, joka jaksaisi kovasti odotella. Saimme lopulta pöydän baaritiskiltä. Jonotteluvaiheesa koimme baaripöydän huonoksi ja epäkäytännölliseksi valinnaksi, mutta siinä vaiheessa kun lopulta pöytään pääsimme ei meillä ollut enää mitään valittamista. Tilasin Pizza van de Maandin eli Kuukauden pizzan, jossa oli mozzarellaa, vuohenjuustoa, kurpitsaa ja salsa verdeä. Yhdistelmä kuulosti vähintäänkin omituiselta, mutta kyseistä pizzaa jo aiemmalla visiitillä kokeillut ystäväni hehkutti sitä sen verran, että rohkaistuin ja pizzahan maistui taivaalliselta. Makuyhdistelmä oli kaikessa kummallisuudessaan todella hyvä. Oli todella hauskaa testata pizzaa hieman toisenlaisilla täytteillä. Mozzarella, tomaatti, ilmakuivattu kinkku & rucola –pizza on se yleisin valinta minulle, mutta se alkaa olla aika lailla nähty. Sellaistakin sieltä olisi kyllä saanut.
Tänään kävimme lounaalla Elandsgrachtin Burgermeesterissä, jonka Kuukauden burgerista olin jo etukäteen haaveillut. Kyllä, haaveilen burgereista, jos tiedän niiden olevan todella hyviä. Griekse burgerissa oli lampaanlihapihvi, tsatsikia, karamellisoitua sipulia, mustia oliiveja ja vuohenjuustoa. Valitsin leiväksi tummemman vaihtoehdon. Burgeri oli aivan loistava. Burgermeesterin ajatuksena on lähiruoka. Liha tulee tutulta farmilta, jossa lehmät viettävät suurimman osan ajastaan ulkona. Muutkin ruoka-aineet tulevat läheltä yrteistä lähtien ja jopa ketsuppi tehdään itse. Mestassa on pikaruokaravintolatunnelma sisustuksen suhteen, mutta ruoassa se ei näy, sillä burgerit tehdään huolella ja hyvin. Välillä ruokaa odottelemaan jonkin tovin, mutta se on sen arvoista. En ole saanut mistään yhtä meheviä burgeripihvejä kuin täältä. Burgermeestereitä on yhteensä kolme, kaikki sijaitsevat Amsterdamissa.
Kreikkalainen burgeri. Täydellinen sämpylä ja täydellinen, mehevä pihvi
Näitä molempia ketjuja voin suositella oikein lämpimästi, vaikka sana ketju kuulostaakin tässä yhteydessä hieman oudolta, sen kun on tottunut Suomessa yhdistämään heikkotasoiseen ja pahaan ruokaan. Nämä molemmat tarjosivat aivan loistosapuskaa hyvistä raaka-aineista rennossa miljöössä kohtuuhinnalla.
Oscar-palkinnot jaettiin viime yönä 85. kerran. Olen katsonut pystien jakamista vuodesta 1990. Silloin elokuvien tulo teattereihin oli Suomessa huomattavasti hitaampaa ja Oscareista näki, mitä leffoja oli lähikuukausina tulossa. Joskus niitä jouduttiin odottamaan kuukausikaupalla. Olin kymmenen vuoden ikäinen vuonna 1990 ja Ghost – näkymätön rakkaus oli se elokuva, josta odotin klippejä enemmän kuin mistään muusta. Elokuvassa oli romantiikkaa, jännitystä, komediaa ja yliluonnollisia asioita, eli se kuulosti kymmenvuotiaana aivan täydelliseltä. Kaksi vuotta vanhempi paras ystäväni silloin taisi odottaa vain Patrick Swayzen paljasta yläkroppaa ja sitä kuuluisaa savenvalantakohtausta. Whoopi Goldberg voitti naissivuosapalkinnon roolistaan elokuvassa.
Kun Ghost lopulta tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen kolme tai jopa neljä kertaa. Sitten odotin VHS:ää kuukausikaupalla ja katsoin elokuvan varmasti ainakin vielä kymmenen kertaa. Oscarit on pitänyt katsoa tuon ensimmäisen kerran jälkeen joka vuosi. Aluksi katsoin niitä parin tunnin koosteita, jotka tulivat pari päivää suoran lähetyksen jälkeen, ja viimeiset vuodet olen katsonut lähetyksen suorana riippumatta siitä, onko seuraavana päivänä ollut työ-, koulu- vai vapaapäivä. Viime vuonna olimme Oscarien aikaan New Yorkissa siskoni kanssa. Äitimme oli siellä pidemmän aikaa ja menimme häntä sinne morjestamaan. Tuntui ihan luksukselta katsoa gaala kerrankin ilman merkittävää aikaeroa.
En keksi mitään yksittäistä syytä siihen, mikä gaalassa viehättää kaikkien vuosien jälkeenkin. Perinnehän siitä on muodostunut ja tuntuisi todella oudolta jättää gaala väliin. Pukuloistoa on viihdyttävää katsoa, mutta jännimmät hetket tulevat tietysti siitä, miten voittajat reagoivat. Muistan ikuisesti Anna Paquinin hyperventiloinnin ja ällistyksen, joka kuitenkin muuttui ihan oikeaksi kiitospuheeksi vuonna 1994, jolloin hän voitti parhaan naissivuosan palkinnon Jane Campionin elokuvasta The Piano. Muistan tuon liikuttavan hetken todella hyvin. Olin itse silloin 13, joten oli aivan mahtavaa, kun 11-vuotias Paquin voitti. The Piano oli myös lempielokuvani.
Roberto Benigni pääsi runoilemaan lavalle kaksi kertaa vuonna 1999, jolloin hän voitti sekä parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä parhaan miespääosan Oscarin elokuvastaan Kaunis elämä (La vita è bella). Mahtavaa, miten hän jo tuossa ensimmäisen palkinnon yhteydessä onnistuu sopertamaan jotain todella epämääräistä ja kummallista kielitaidon puutteen vuoksi, ja sitten aloittaa jälkimmäisen puheen pyytämällä anteeksi sitä, että käytti kaikki osaamansa lauseet jo ensimmäisen palkinnon yhteydessä.
Myös Halle Berryn itkunsekainen voittopuhe vuodelta 2002 on jäänyt mieleen. Ei ollut mitään pientä sievää silmäkulman kostumista vaan ihan kunnon huutoitkua. Oscar-gaala on tunnetusti suurta kaupallisen amerikkalaisen elokuvan riemujuhlaa, mutta se ei ole koko totuus.
Seuraavana vuonna Adrien Brody voitti Oscarin parhaasta miespääosasta Roman Polanskin elokuvassa The Pianist, hyökkäsi pahaa-aavistamattoman Berryn kimppuun ja tunki kielensä tämän kurkkuun.
Tänä vuonna suurempia tunteenpurkauksia ei nähty. Gaalan teemana oli musikaalit ja se näkyi ja kuului. Useampikin näyttelijä oli valmis laittamaan itsensä gaalassa likoon sen sijaan, että olisi vain lukenut muutaman sutkautuksen teleprompterilta. Lavalla nähtiin mm. musikaalinumero, jossa Joseph Gordon-Levitt ja Daniel Radcliffelta pistivät jalalla koreasti yhdessä illan juontajan Seth MacFarlanen kanssa. Charlize Theron ja Channing Tatum pyörähtivät parketilla myös. Parhaan naissivuosan Oscarin Chicagosta vuonna 2003 voittanut Catherine Zeta-Zones kävi heittämässä All That Jazzin ja saman palkinnon Dreamgirlistä vuonna 2007 pokannut Jennifer Hudson esitti sen verran huikean vedon, että siinä jäi myös gaalassa kuultu Shirley Bassin Goldfingerkin kakkoseksi. Hugh Jackman, Anne Hathaway, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Samantha Barks, Aaron Tveit, Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter kävivät laulamassa Les Misérables -sikermän. Lavalla nähtiin myös Adele, Norah Jones ja Barbara Streisand.
Muita mieleenpainuneita hetkiä oli Jennifer Lawrencen kompastuminen portaissa. Huomasin jo punaisella matolla, että Lawrencella oli ongelmia liikkua pukunsa kanssa, joten kaatuminen ei tullut kovin suurena yllätyksenä. Ihana Hugh Jackman se sieltä riensi apuun. Quentin Tarantinon naama jäi myös mieleen, sillä se muuttuu vuosi vuodelta kumisemman näköiseksi. Adelen itkuun purskahtaminen palkintopuheen yhteydessä oli myös kovin aitoa. Searching for Sugar Manin saama Paras dokumentti -palkinto ilahdutti myös kovasti, sillä olimme katsoneet kyseisen leffan aiemmin päivällä. Upea dokumentti elämän kummallisuudesta.
Gaala loppui poikkeuksellisella tavalla. Yleensä lopputekstit pamahtavat ruutuun heti viimeisen Paras elokuva –palkinnon jälkeen, mutta nyt nähtiin vielä yksi ohjelmanumero, joka oli Seth MacFarlanen ja Kristen Chenoweth yhdessä esittämä Here’s to the Losers (Bless Them All). Siinä haluttiin piristää kaikkia häviäjiä, kuten ihanaa, kautta aikain nuorinta ehdokasta, 9-vuotiasta Quvenzhane Wallisia, seuraavasti: ”Here's to nominee Quvenzhané, lift up that little head. You'll be at the future Oscars, when the rest of us are dead."
Kuten jo tuossa aiemmassa tekstissä mainitsin, olen ollut useamman päivän flunssassa. Kun nenä menee tukkoon, se vaikuttaa hajuaistin lisäksi myös makuaistiin. Tällä kertaa flunssa on vienyt makuaistin käytännössä kokonaan. Tämä tapahtui vielä todella lyhyessä ajassa. Keskiviikkoiltana, kun flunssa oli kestänyt vasta vuorokauden, teimme lättyjä, joiden täytteenä oli ranskankermaa, mustikoita, banaania, pähkinöitä ja siirappia. Maku oli yhtä täyteläinen kuin paperia olisi syönyt. Torstaina tilattiin intialaista ruokaa. Oli Chicken Tikkaa, naan-leipää, tulista kasviscurrya, Rogan Josh -lammasta ja ties mitä. Tunsin jotain pientä poltetta suussani, mutta en mitään makuun viittaavaakaan. Kuulemma oli hyvää ja mausteista. Torstaina tein itselleni valkosipuli-hunajamaitojuoman. Eikös se ole niitä superpahoja juomasekoituksia, joita kuuluu flunssassa juoda? Maistoin kuitenkin vain pienen hipauksen jotain makeahkoa. Perjantaina Vesa valmisti pastakastiketta, jossa oli mm. pekonia, salamia ja valkosipulia. Hän paistoi niitä keittiössä ja aikamoinen kärykin siellä oli, mutta ehei, en haistanut mitään, saati että itse ruoka oli millekään maistunut. Löysin pari päivää sitten meidän pahan viinan kaapista appelsiini-mango-Strohia. Perus-Stroh on aika lailla pahinta alkoholia mitä olen kuunaan maistanut, joten ei muuta kuin appelsiini-mangoversiota kehiin ja flunssaa vastaan taistelemaan. Ei tulosta. Tarjosin samaa sameaa sotkua pahaa-aavistamattomalle aviomiehelleni ja ilmeestä päätelleen olisi voinut luulla, että annoin hänelle myrkkyä. Testasin Strohia vielä uudelleen kuumana versiona, kaksi osaa vettä ja yksi appelsiini-mangohirvitystä. Kuin vettä vaan. Vesa ei uskaltanut kuin haistaa.
Lisähauskaa tilanteeseen tuo se, kun tämä minun kalan muistini yhdistetään makuaistittomuuteen, niin menee päivä näin: Jugurtti ois tosi kivaa, sekaan vähän pähkinöitä ja hunajaa. Ai niin. Pitäskö keittää kahvia? Kivaa ja lämmintähän se oli, mutta olisi maun puolesta voinut olla pelkää vettä. Ottaisko jäätelöä? Kylmäähän tuo oli, mutta tuplasuklaa taisi mennä hieman hukkaan. Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko syödä jotain todella yksipuolista tai huvittaa itseään syömällä jotain minkä tietää todella pahaksi, kuten esimerkiksi näitä Strepsils-pastilleja. En tiedä mitään pahempaa kurkkulääkettä kuin nämä hitaasti suuhun liukenevat kurkkupastillit. Nyt voisin syödä näitä vaikka paketillisen. Eilen lauantai-iltana olin maistavinani lasagneen laitetun gruyere-juuston suolaisuudesta ihan pienen häivähdyksen. Ehkä tässä on vielä toivoa.
Kuvan pääsiäissuklaat olisivat varmasti ainakin lähipäivinä ihan turvassa meidänkin kotona.
Kuten tästä tekstistä voi päätellä ovat tapahtumat aika nollissa. Blogi alkaa vaikuttaa Seinfeldiltä; tehdään sisältöä siitä kun mitään ei tapahdu. ”Show about nothing.” Seinfeld on tosin hauska, joten blogi on enemmänkin Seinfeld ilman Jerry Seinfeldiä ja huumoria. Jee. Hitunen George Costanzaa tosin taitaa löytyä flunssaisen naisen itsesäälin muodossa. Kysymys kuuluu, olisiko naapurin intialaisesta miehestä meille Krameriksi? Palataan asiaan kun olo helpottuu ja elämä laajenee asunnon ulkopuolelle.
No onhan tuo Nick Cave and the Bad Seedsin Push the Sky Away aivan tajuttoman mahtava albumi. Rakkautta heti ensimmäisellä kuuntelulla ja paranee entisestään toisella kerralla. Ei mitään massiivisia ja raivohulluja tulkintoja, mutta surullisen kauniita kappaleita, jotka nostavat ihon kananlihalle. Tätä Higgs Boson Bluesia voisin kuunnella toistolla tuntikausia.
Jubilee Street täytyy oheistaa myös tämän tekstin yhteyteen, koska tässä on biisi joka paranee jokaisella kuuntelukerralla. Suosittelen kokeilemaan.
Push the Sky Away tuli siis tänään postissa, mutta eihän minulle tietenkään yksi albumi riittänyt. Päiväkävely vei levykauppa Concertoon, josta tarttui mukaan kaksi vanhempaa levyä; No More Shall We Part ja Dig Lazarus Dig!!! Musakaupan mies yritti kovasti markkinoida minulle tätä uusinta levyä kassalla ja vastasin, että se on jo tuolla laukussa. Onneksi olin tajunnut lisätä että se on laukussa, koska ostin sen muualta. Mutta hieman oudoltahan tuo varmasti kuulosti. Mukaan tarttui myös pari leffaa. Concerto on selkeästi paikka, jonne ei uskalla mennä liian usein. Ei ainakaan ennen kuin työpaikka löytyy.
Fifteen Feet of Pure White Snow on tuolta No More Shall We Part levyltä. Paikka näyttää ihan nuorisoseuran talolta jossain perämettässä ja meininki on vähintäänkin hurmoksellista. Ja ketkäs siellä ovatkaan mukana bileissä joraamassa, Jason Donovan, Jarvis Cocker ja Noah Taylor. Videolinkki menee Youtubeen, en vain jostain syystä onnistunut löytämään täältä Bloggerin kautta suoraan oikeaa videota.
Night of the Lotus Eaters löytyy Dig Lazarus Dig!!! albumilta. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran tuossa vasta vajaa viikko sitten päätin, että albumi täytyy hankkia heti kun se vain mahdollista on. En ymmärrä, miten koko levy meni minulta ohi silloin kun se ilmestyi. Noh, parempi myöhään tai jotain. Videolinkki menee Vimeoon.
Tänä iltana piti olla vuorossa hollantilaisen ystävän tuparit, mutta kävely levykauppaan ja etenkin sen jälkeinen yskintäkohtaus osoitti, että en todellakaan ole missään
bilekondiksessa. Ilta herra Caven kanssa on oikein miellyttävä vaihtoehto, joten en valita.
Tämä viikko on mennyt sairastaessa. Maanantaina en meinannut päästä sängystä ylös kun selkä oli sen verran krampissa ja lonkat kipeät. Mietin, johtuiko kipu liian kovasti lenkkitahdista pitkän tauon jälkeen, mutta myöhään tiistai-iltana ja etenkin keskiviikkoaamuna sitten selvisi että flunssahan se siellä puski ja lujaa. Todella harmillista, sillä oli todella mukava käydä pitkillä kävely- ja hölkkälenkeillä viime viikolla ja olisi ollut oikein mukava jatkaa urheilua tällä viikolla auringonpaisteessa. Tällä hetkellä päivisin sisään tunkeva auringovalo on tuntunut lähinnä kettuilulta.
Tässä kuitenkin muutamia kuvia viime sunnuntailta Vondelparkista. Päätin lähteä sinne kävelylenkille ja ottaa pikkukameran mukaan. Moni muukin oli keksinyt lähteä puistoon. Reitin varrella oli lenkkeilijöitä, kävelijöitä, rullaluistelijoita ja –lautailijoita, koirien ulkoiluttajia ja tietysti myös pössyttelijöitä ja kaikki näyttivät viihtyvän sulassa sovussa oikein hyvin. Fillaroijat puikkelehtivat aloittelevien skeittareiden välistä, rullaluisteleva pikkupoika eteni käsikädessä kävelykepin kanssa kävelevän mummonsa kanssa. Osa kävelijöistä otti matkan urheilun kannalta, mutta osa oli selvästi tullut näyttäytymään. Aurinko paistoa ja asteita oli siinä seitsemän tienoilla. Kokonaismatkaa lenkille tuli 9,4 km, josta puistossa tuli käveltyä noin 4,5 km.
Sisäänkäynti.
Grillaamaan ei kannata tänne sitten tulla, on meinaan kiellettyä.
Kun Vondelparkin kiertää ympäri ulointa reittiä voi samalla ihailla sen reunalta löytyvää asutusta, kuten tätä hienoa kartanoa.
Reitin varrelta löytyy hieman modernimpaa kartanoa myös kuten tämä
sininen tässä. Täytyy ottaa uusi kuva hieman lähempää, sillä rakennuksen
outous ei täysin välity tässä.
Näistä kerrostaloasunnoista on varmasti mukava maisema puistoon päin.
Astetta hulppeampi asumus puiston toisella puolella.
Setä tässä ulkoilutti yli-innokasta koiraansa. Herran ei tarvinnut kuin huitaista pallolelua lampeen päin, niin koira oli jo vedessä, ja se pallo edelleen sedän kädessä.
Kirjavat hanhet nauttivat myös sunnuntai-iltapäivästä.
Sain vuonna 2008 Marimekon Kaivo-kuosisen Fatboy-säkkituolin. Aluksi se oli mukavan pullea ja ryhdikäs mutta jo parin vuoden kuluttua se alkoi näyttää lysähtäneeltä. Mutta miten se nyt muka kasaan menisi? Kävi mielessä, että ehkä vain kuvittelin lysähtämisen ja muistin väärin tuolin alkuperäisen olemuksen. Tämän viimeisen muuton jälkeen tuoli oli aivan mahdoton. Siinä ei voinut enää istua eikä se pysynyt mitenkään järkevän näköisenä vaikka sitä kuinka asetteli. Se tarvitsi selkeästi lisää täytettä. Mietin ensin mitä askartelukaupoilla voisi olla tarjolla. Onneksi kuitenkin ymmärsin ettei pari pientä styroksipallopussillista mihinkään riittäisi. Lopulta päädyin Fatboyn omille sivuille, josta sai 100 litran täytepakkauksia mukavaan 49 euron hintaan. Tässä vaiheessa vasta ymmärsin, että tuolin siis kuuluikin mennä kasaan, jotta voi sitten ostella näitä täytteitä erikseen. Kätevää. Kaupasta olisi myös saanut kokonaisen Fatboyn sisukset eli 350 litraa täytteitä. Koska tuoli on minulle rakas kaikessa rohmumaisuudessaan, enkä halunnut sitä poiskaan heittää, tilasin sisukset. Laitoin tilauksen sunnuntai-iltana ja tänään tuossa puolenpäivän aikaan toi DHL:n lähetti paketin ovelle.
Fatboy ennen lisätäytteitä. Ei se pysynyt edes pystyssä.
100 litraa myöhemmin
Täytteet tulivat tuollaisessa kassissa, jota Totorot kuvassa
esittelevät. Aluksi luulin sitä ihan tavalliseksi kassiksi, ja ehdin jo
ihmetellä miten pikkuruiset ja joka paikkaan karkailevat styroksipallot ikinä saadaan turvallisesti
Fatboyn sisuksiin, kunnes huomasin laukun kyljessä taskun joka paljastui
eräänlaiseksi kärsäksi, jonka avulla täytteet sai siististi kipattua
perille. Laukkua voi toki käyttää nyt muuhunkin, ja olihan täytteiden
siirto näin helppoa ja näppärää, mutta totta kai mielessä kävi se, että
jos tuote olisi pakattu vain muovipussiin olisiko hinta ollut huokeampi.
Päätin sitten laittaa pari muutakin kuvaa olohuoneesta tähän. Esittelyssä mm. kotitoimistoni, varsinainen ergonomian riemuvoitto. Pöytä on aivan liian korkealla ja ikkunasta vetää niin paljon, että istun tässä villahuopa sylissä.
Työpisteeni. Plussaa: kiva näkymä, valoisuus, lyhyt matka lounaalle tai kahville.
Miinusta: hirvee veto aamusta iltaan ja väärä pöytäkorkeus.
Nämä kukkaset tulivat sen paketin mukana, joka esiteltiin pari postausta aiemmin. Tulee kieltämättä keväinen fiilis, kun keltaisia kukkasia on joka päivä enemmän ja enemmän.
Tämä hauska kissakortti vartioi meidän viinakaappia. Jallua lukuunottamatta tuo on kyllä aikamoinen pahan viinan kaappi, sisältäen mm. kaksi korkkaamatonta Blue Curacao -pulloa. Sinä maanantaiaamuna, kun taistelin täällä yksin hiirenraatojen kanssa olisin todella toivonut että tuo katti olisi ollut oikea.
Pieni pala elokuvakokoelmasta ja taitaahan siellä olla PS-pelejäkin seassa myös. Suurin osa elokuvista jäi Suomeen. Mukaan otettiin erityisesti ne joita ei oltu vielä ehditty nähdä sekä ne joita halutaan katsoa uudestaan lähitulevaisuudessa. Kuvassa ei näy esimerkiksi Battlestar Galactica -Blu-ray-boksi, joka on ollut kovassa käytössä parin viikon ajan. Päivät kuluvat työhakemusten ja illat Adaman ja Starbuckin parissa.
Vaikka netistä löytyy yhtä sun toista reseptiä hyvinkin helposti on keittokirjojen selailu mieluisampaa. Etenkin siinä vaiheessa kun vielä miettii, mitä illalla valmistaisi. Hollantilaisia keittokirjoja on vasta yksi, mutta se on sitäkin parempi, Burgermeester keittokirjasta löytyy parhaiden burgereiden reseptit.
Vesan ja mun lemmikit, pikkukaktukset, tutustuu tässä edellisten asukkaiden jättämään pulloasetelmaan. Olen tässä käynyt pitkää keskustelua itseni kanssa siitä lähteekö vai jääkö nuo pullot tuohon vai löytävätkö ne itsensä keräyspisteen uumenista. Kaktukset ovat olleet meillä useamman vuoden, ne ovat näyttäneet suurin piirtein samalta koko ajan, vaikka taisi tuo pienempi kukkia parikin kertaa. Olin ihan varma, että kaktus on ainoa kukka jonka kykenen pitämään hengissä. Nyt meillä on sitten seitsemän huonekasvia, jotka ovat ainakin vielä elossa.
Marraskuussa päättyy seitsemäntoista vuoden odotus ja pääsen Nick Cave and the Bad Seedsin keikalle. Tuohon kokonaisodotukseen suhteutettuna tuntuu tuo marraskuu jo hyvin läheiseltä. Näillä näkymin menen keikalle yksin, mutta ei se mitään kunhan herra Cave on paikalla.
Vuosi oli -96 kun Henry Lee -video ilmestyi. Kappale löytyy Murder Ballads -albumilta. Suurin osa ystävistäni tykkäsi enemmän siitä toisesta duetosta, joka levyltä löytyy, eli Kylie Minoquen kanssa tehdystä Where the Wild Roses Grow -biisistä, mutta minuun Henry Lee ja etenkin sen video teki suuremman vaikutuksen. Videon idea on hyvin yksinkertainen mutta toteutus täydellinen. Tuollaista tunnetilaa ei voi näytellä. Mutta, mutta, tässähän kävi niin, etten onnistunut millään ilveellä saamaan tähän tekstin yhteyteen tuota Henry Leen virallista videota, joten se löytyy nyt sitten noiden kaikkien linkkien takaa.
Red Right Hand (1994) kappaleen bongasin ensin Scream-elokuvasta. Kyllä vain, Scream oli kovaa kamaa 16-vuotiaana mutta niin oli myös tuo biisi. Se loi juuri oikean tunnelman elokuvaan. Juuri sellaisen kaikki ei ole nyt ihan kohdallaan -fiiliksen. Ilmeisesti jopa niin hyvän, että aina kun kuulen Red Right Handin tulee Scream mieleen. Biisiä on käytetty Screamin lisäksi monissa muissa leffoissa ja mielestäni se olisi sopinut oikein mainiosti myös Twin Peaksiin, jos kappale olisi tehty vähintään neljä vuotta aiemmin.
Etenin Nick Caven tuotannossa taaksepäin Henry Leesta ja löysin lopulta The Mercy Seatin (1988), joka on yksi suosikeistani. Se on ahdistava, voimakas, hengästyttävä ja sydäntä raapiva kappale miehestä joka odottaa teloitustaan. Ei siis mitään bileiden taustamusiikkia. Toimii varmasti parhaiten pimeässä huoneessa sohvalla maaten. Tai sitten keikalla. Toivotaan parasta, että tämä olisi osa marraskuista settilistaa.
Cannibal's Hymn löytyy vuonna 2004 julkaistulta Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus tupla-albumilta. Tätä biisiä täytyy soittaa lujaa.
Tässä siis muutamia minulle tärkeitä biisejä bändiltä, joita halusin tässä fiilistellä. Täytyy myös paljastaa se, että vaikka tämä rakkaussuhde on ollut pitkä se ei ole aina ollut kaikista intensiivisin, joten keikkaa odotellessa on vielä monta kappaletta joihin täytyy tutustua ennen marraskuuta. Voin laittaa uuden setin biisejä lähempänä keikkaa.
Tähän loppuun vielä Jubilee Street joka löytyy bändin uusimmalta Push the Sky Away -levyltä. En ole levyä vielä kuunnellut, mutta jos se on yhtä tumma, ahdistava ja haikea kuin arvostelut lupaavat niin se ei voi olla muuta kuin loistava.
Vesa tuli eilen kotiin kaverinsa luota mukanaan järkyttävän iso ja painava paketti. Hänen hollantilaiset ystävänsä olivat halunneet antaa meille eräänlaisen Tervetuloa Hollantiin -paketin. Ei muuta kuin sakset käteen ja sellofaania aukomaan.
Muumimuki auttaa tässä havainnollistamaan paketin järkälemäisyyttä
Bolsin Blue se sieltä pilkistää.
Sellofaanin läpi erottuivat suussasulavat stroopwafel-keksit, suolakurkut ja Bols Blue curacao -likööri - tuo inhon tunteita jo vuodesta 1997 aiheuttanut hirvitys. Mutta hollantilaista sekin.
Suklaakonvehteja, suolakurkkuja..
Tässä sitten koko komeus pöydälle leviteltynä. Yksipuolisuudesta ei tätä valikoimaa voi syyttää. Mukana oli majoneesia, bisseä, ruisleipää, suklaata, makkaraa, pannukakkumixiä, hernekeittoa, omenasiirappia, juustoa, salmiakkia, sadevarusteet, kuivakakkua, narsissi ja ties mitä. Eipä tarvinnut ainakaan mennä tänään kauppaan.
Saiskos olla vähän strösseliä leivän päälle?
Mukana oli myös tätä leivänpäälliseksi tarkoitettua strösseliä. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta laittaa strösseliä muualle kuin jäätelöannokseen, mutta kyllä tätä pitää vihdoin kokeilla, kun lahjaksi kerran saatiin.
Lahja oli todella iso yllätys ja varsin hauska sellainen. Näki, että paketin sisältöä oli mietitty. Vaikka suurin osa tuotteista oli tuttuja, oli mukana myös täysin uusia asioita, kuten omenasiirappi. Sitä suositeltiin käytettäväksi juuston kanssa ja tätä täytyykin testata mahdollisimman pian.
Olemme olleet täällä nyt pari päivää yli kuukauden päivät, joten paketin sisällöllä voi juhlistaa myös sitä. Kuukausi on mennyt yhdessä hujauksessa ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että ehtii miettimään ihan tavallisia arkisia asioita, kuten työnhakua.
Otin kameran kauniiseen käteeni ja lähdin ulos. Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin olin käynyt läpi suurimman osan kotikadustani Prinsengrachtista, joka on kokonaisuudessaan noin nelisen kilometriä. Kuvia ehdin reissullani räpsimään melkein sata. Pidän kovasti pitkistä kanaaleista, suuntavaistottominkin tampio voi tällä tavoin tutkia monta kilometriä kaupunkia lähtemättä hortoilemaan sivukujille. En tietenkään tarkoita itseäni vaan se oli vain vinkki heille, jotka kokevat kuuluvansa kyseiseen ryhmään.
Seuraava kotimme?
Älkää kysykö osa 1
Pääsiäispyörä.
Lovers kanaalivene ohittaa Anne Frank -museon.
Älkää kysykö osa 2
Saisiko olla porsliinia?
Amsterdam - tuo kummallisten kauppojen mekka
Good, great & excellent
Humphreyn setä yritti piiloutua koulupoikamaisen lippiksen taakse, mutta bongasin kyllä heti.
