Aamuyö Oscareiden parissa

Oscar-palkinnot jaettiin viime yönä 85. kerran. Olen katsonut pystien jakamista vuodesta 1990. Silloin elokuvien tulo teattereihin oli Suomessa huomattavasti hitaampaa ja Oscareista näki, mitä leffoja oli lähikuukausina tulossa. Joskus niitä jouduttiin odottamaan kuukausikaupalla. Olin kymmenen vuoden ikäinen vuonna 1990 ja Ghost – näkymätön rakkaus oli se elokuva, josta odotin klippejä enemmän kuin mistään muusta. Elokuvassa oli romantiikkaa, jännitystä, komediaa ja yliluonnollisia asioita, eli se kuulosti kymmenvuotiaana aivan täydelliseltä. Kaksi vuotta vanhempi paras ystäväni silloin taisi odottaa vain Patrick Swayzen paljasta yläkroppaa ja sitä kuuluisaa savenvalantakohtausta. Whoopi Goldberg voitti naissivuosapalkinnon roolistaan elokuvassa.

Kun Ghost lopulta tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen kolme tai jopa neljä kertaa. Sitten odotin VHS:ää kuukausikaupalla ja katsoin elokuvan varmasti ainakin vielä kymmenen kertaa. 
Oscarit on pitänyt katsoa tuon ensimmäisen kerran jälkeen joka vuosi. Aluksi katsoin niitä parin tunnin koosteita, jotka tulivat pari päivää suoran lähetyksen jälkeen, ja viimeiset vuodet olen katsonut lähetyksen suorana riippumatta siitä, onko seuraavana päivänä ollut työ-, koulu- vai vapaapäivä. Viime vuonna olimme Oscarien aikaan New Yorkissa siskoni kanssa. Äitimme oli siellä pidemmän aikaa ja menimme häntä sinne morjestamaan. Tuntui ihan luksukselta katsoa gaala kerrankin ilman merkittävää aikaeroa.

En keksi mitään yksittäistä syytä siihen, mikä gaalassa viehättää kaikkien vuosien jälkeenkin. Perinnehän siitä on muodostunut ja tuntuisi todella oudolta jättää gaala väliin. Pukuloistoa on viihdyttävää katsoa, mutta jännimmät hetket tulevat tietysti siitä, miten voittajat reagoivat. Muistan ikuisesti Anna Paquinin hyperventiloinnin ja ällistyksen, joka kuitenkin muuttui ihan oikeaksi kiitospuheeksi vuonna 1994, jolloin hän voitti parhaan naissivuosan palkinnon Jane Campionin elokuvasta The Piano. Muistan tuon liikuttavan hetken todella hyvin. Olin itse silloin 13, joten oli aivan mahtavaa, kun 11-vuotias Paquin voitti. The Piano oli myös lempielokuvani.

Roberto Benigni pääsi runoilemaan lavalle kaksi kertaa vuonna 1999, jolloin hän voitti sekä parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä parhaan miespääosan Oscarin elokuvastaan Kaunis elämä (La vita è bella). Mahtavaa, miten hän jo tuossa ensimmäisen palkinnon yhteydessä onnistuu sopertamaan jotain todella epämääräistä ja kummallista kielitaidon puutteen vuoksi, ja sitten aloittaa jälkimmäisen puheen pyytämällä anteeksi sitä, että käytti kaikki osaamansa lauseet jo ensimmäisen palkinnon yhteydessä.

Myös Halle Berryn itkunsekainen voittopuhe vuodelta 2002 on jäänyt mieleen. Ei ollut mitään pientä sievää silmäkulman kostumista vaan ihan kunnon huutoitkua. Oscar-gaala on tunnetusti suurta kaupallisen amerikkalaisen elokuvan riemujuhlaa, mutta se ei ole koko totuus. 

Seuraavana vuonna Adrien Brody voitti Oscarin parhaasta miespääosasta Roman Polanskin elokuvassa The Pianist, hyökkäsi pahaa-aavistamattoman Berryn kimppuun ja tunki kielensä tämän kurkkuun.

Tänä vuonna suurempia tunteenpurkauksia ei nähty. Gaalan teemana oli musikaalit ja se näkyi ja kuului. Useampikin näyttelijä oli valmis laittamaan itsensä gaalassa likoon sen sijaan, että olisi vain lukenut muutaman sutkautuksen teleprompterilta. Lavalla nähtiin mm. musikaalinumero, jossa Joseph Gordon-Levitt ja Daniel Radcliffelta pistivät jalalla koreasti yhdessä illan juontajan Seth MacFarlanen kanssa. Charlize Theron ja Channing Tatum pyörähtivät parketilla myös. Parhaan naissivuosan Oscarin Chicagosta vuonna 2003 voittanut Catherine Zeta-Zones kävi heittämässä All That Jazzin ja saman palkinnon Dreamgirlistä vuonna 2007 pokannut Jennifer Hudson esitti sen verran huikean vedon, että siinä jäi myös gaalassa kuultu Shirley Bassin Goldfingerkin kakkoseksi. Hugh Jackman, Anne Hathaway, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Samantha Barks, Aaron Tveit, Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter kävivät laulamassa Les Misérables -sikermän. Lavalla nähtiin myös Adele, Norah Jones ja Barbara Streisand.

Muita mieleenpainuneita hetkiä oli Jennifer Lawrencen kompastuminen portaissa. Huomasin jo punaisella matolla, että Lawrencella oli ongelmia liikkua pukunsa kanssa, joten kaatuminen ei tullut kovin suurena yllätyksenä. Ihana Hugh Jackman se sieltä riensi apuun. Quentin Tarantinon naama jäi myös mieleen, sillä se muuttuu vuosi vuodelta kumisemman näköiseksi. Adelen itkuun purskahtaminen palkintopuheen yhteydessä oli myös kovin aitoa. Searching for Sugar Manin saama Paras dokumentti -palkinto ilahdutti myös kovasti, sillä olimme katsoneet kyseisen leffan aiemmin päivällä. Upea dokumentti elämän kummallisuudesta.

Gaala loppui poikkeuksellisella tavalla. Yleensä lopputekstit pamahtavat ruutuun heti viimeisen Paras elokuva –palkinnon jälkeen, mutta nyt nähtiin vielä yksi ohjelmanumero, joka oli Seth MacFarlanen ja Kristen Chenoweth yhdessä esittämä Here’s to the Losers (Bless Them All). Siinä haluttiin piristää kaikkia häviäjiä, kuten ihanaa, kautta aikain nuorinta ehdokasta, 9-vuotiasta Quvenzhane Wallisia, seuraavasti: ”Here's to nominee Quvenzhané, lift up that little head. You'll be at the future Oscars, when the rest of us are dead."