Tömps, sanoi kivi kun sydämeltä vierähti!

Muutimme tänne reilut neljä kuukautta sitten, tammikuun 9. päivä. Silloin ajattelin, että jokin työ varmasti osuu kohdalle viimeistään huhtikuussa, sillä eihän kukaan jaksa olla työttömänä yhtään pidempään ja pakkohan sitä nyt on edes jotain löytyä. Niin se aika kuitenkin hurahti eikä mitään löytynyt. Paikallisten työnhakusivustojen selaamisen lisäksi lähettelin avoimia hakemuksia kulttuurialan organisaatioihin. Suurimmasta osasta ei kuulunut mitään. Jos jostain kuului, oli vastaus aina ei tai sitten se ystävällisempi ei, eli ei tällä hetkellä, mutta palaamme asiaan, jos jotain löytyy. Kulttuurialan töitä tässä kaupungissa kyllä on, mutta jokainen näistä organisaatioista etsi henkilöä, joka puhuu hollantia. Lopulta tuttu vinkkasi avoimesta paikasta, joka ei tosin ollut varsinaisesti kulttuurialaa, mutta muutoin kuulosti oikein sopivalta. Bonuksena oli vielä se, että toimisto sijaitsisi keskustassa. Tämä vinkki tuli parhaaseen mahdolliseen aikaan huhtikuun alkupuolella, jolloin olin vaipumassa hyvin toivottomiin fiiliksiin. Olin onnistunut löytämään vain yhden kiinnostavan avoimen työpaikan ja siitäkin juuri saanut kieltävän vastauksen.

Eipä siinä sitten muuta kuin tutun vinkkaamaa työpaikkaa hakemaan. Viikkoa myöhemmin paikasta ei ollut kuulunut mitään, joten soitin sinne ja kävi ilmi, ettei koko hakemus ollut edes saapunut. Selvisi, että saamani suora osoite olikin ollut virheellinen. Seuraava hakemus onneksi meni perille ja sain kutsun haastatteluun. Haastattelu jännitti aika paljon etukäteen, mutta meni lopulta hyvin. Tunnelma oli suht rento ja haastattelija halusi minun kertovan aiemmata työhistoriastani mahdollisimman paljon. Yritin muun muassa selittää, mitä eroa on Espoo Cinéllä ja April Jazzeilla. Haastattelun lopuksi toinen osapuoli oli varmasti edelleen sekaisin siitä, mitä olen missäkin tehnyt, mutta oli kuitenkin varsin vakuuttunut projektinhallinta- ja sponsorointiosaamisestani. Puolitoista viikkoa myöhemmin tuli kutsu ns. toiseen vaiheeseen. Menin toimistolle useaksi tunniksi tutustumaan muihin työntekijöihin ja tekemään testejä. Minulle esiteltiin toimiston tietokoneohjelmia ja muita järjestelmiä varsin yksityiskohtaisesti ja tein siinä ohessa kasan tehtäviä. Vasta tässä vaiheessa todella tajusin, että vaikka työkavereiden kesken puhuisin pääasiassa englantia, tulisi varsinaisena työkielenä olemaan suomi. Testipäivästä jäi hyvä fiilis ja haastattelija lupasi ottaa yhteyttä viimeistään kahden päivän kuluessa. Siitä sitten lähdin kotiin jännittämään ja voi sitä jännityksen määrää. En pystynyt keskittymään mihinkään. Tarkoitus oli tehdä blogipostaus Pariisin matkasta ja Rollende Keukens –tapahtumasta, mutta en kyennyt. Tiedossa ei ollut mitään muuta työpaikkaa, joten paineet olivat todella kovat. Rahat ovat tässä vaiheessa myös aika lailla finito, joten en voinut kuin pyöriä ympyrää ja toivoa parasta. Joogaan onneksi menin kiltisti ja siellä sainkin hieman rentouduttua. Kahden päivän kuluttua tuli työpaikasta sähköposti, jossa ilmoitettiin lyhyesti, että joutuisin odottamaan vastausta vielä yhden ekstrapäivän. Tässä vaiheessa meinasi pää poksahtaa. Jupisen itsekseni, että tässä meillä on varsinainen stressinhallintanainen. Mutta kyse ei ollut vain työpaikasta vaan työpaikasta, joka mahdollistaa tavallisen arjen aloittamisen tässä maassa. Kaikenlaiset "Kauanko olette Hollannissa?" tiedustelut tuntuvat täysin merkityksettömiltä siinä vaiheessa, kun toisen osapuolen työtilanne on vain yksi iso mysteeri. Ilman töitä olen taloudellisessa mielessä vain rasite henkisestä puolesta puhumattakaan. On varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät koe työttömyysjaksoja hankaliksi, mutta minulle se ei sovi. 

Lopulta koitti se seuraava päivä, jolloin vastauksia oli luvattu antaa. Menin aamulla joogaan ja olin varma, että sen jälkeen olisi joko puhelin soinut tai sähköpostia tullut, mutta ei. Vielä oli edessä erittäin hiillostavat kuusi tuntia, joiden aikana puhelimen toimivuus ja sähköpostilaatikon asetukset tuli tarkistettua moneen kertaan. Sitten neljän jälkeen iltapäivällä kuului maaginen ”blim” ja sähköpostissa se odotti. Otsikosta ei voinut erehtyä, mutta totta kai täytyi avata liite ja lukea se alusta loppuun. Kyllä, minulle todellakin tarjottiin työtä. Sähköpostinvaihdon jälkeen varmistui vielä aloitusajaksi heinäkuun alku. Eli tässä sitä nyt ollaan, vielä puolitoista kuukautta työtä vailla, mutta aivan niin käsittämättömän eri fiiliksissä kuin kuluneet pari kuukautta. Hihulihei, toimistotyö kuinka olen sinua kaivannut!

Vaikka olisin mielellään aloittanut vaikka nyt heti maanantaina on vuodessa paljon huonompiakin ajankohtia viettää tämä viimeinen työttömyysjakso kuin toukokuun puolivälistä heinäkuun alkuun. Ehdin käydä Suomessakin ennen töiden alkua.
   
Kun aloitin tämän blogin meni äitini mainostamaan tätä kavereilleen ”maahanmuuttajanaisen arkea Hollannissa” –lauseella. Silloin pahastuin, koska tiesin että ensimmäiset pari kuukautta eivät varmasti kovin paljon arkea tule muistuttamaan. Tai arkeahan tämä nyt on ollut, mutta sellaista väliarkea. Heinäkuussa se arki sitten alkaa, mutta hieman erilaisena kuitenkin kuin Suomessa, sillä olenhan edelleen Amsterdamissa, ja tulen tekemään nelipäiväistä viikkoa. Tottakai se tarkoittaa pienempiä tuloja, mutta olen kuitenkin aika innoissani siitä. Neljä päivää töitä ja kolme lomaa, joka viikko.

Laitetaas tähän loppuun vielä jotain ihan muuta, eli tv-sarjavinkki. Kaverini on jo muutaman vuoden puhunut Parks and Recreation –sarjasta ja vasta tuossa parisen viikkoa sitten tutustuin että mikäs juttu se tämä onkaan ja hah, koukutus tuli jo ensimmäisestä jaksosta. Ihana, pöljä, hauska ja herttainen sarja. Parks and Recreation on nyt 30 Rockin kanssa ehdoton suosikki tällaisista 20 minuuttisista komediapläjäyksistä. Leslie Knopesta tuli myös ehdoton naishahmosuosikkini Liz Lemonin jälkeen. Sitten on Ron Swanson. Tuo ihana viiksimies ei ihan yllä Jack Donaghyn tasolle, mutta pirun lähelle kuitenkin.